Erakkovaihe

yksin.jpg

Elämän aikana otettuja askelten määrää ei viisainkaan kykene laskemaan. Askeleet voivat olla kuvitteellisia, pyörätuolilla kelattuja tai keppien avulla kuljettuja, mutta kaikki vievät jonnekin, suuntaavat kohti määränpäätä. Matka, joka on kuljettava, voi olla lyhyt, suunnattoman pitkä ja jopa loputtomalta tuntuva. Jalka painaa, kivi hiertää ja uudet kengät jättävät jälkensä, ikään kuin merkitsevät jalan omakseen. Kulkea voi yksin, kaksin tai ryhmässä. Askelten jättämät jäljet näkyvät ja katoavat jäljettömiin. Jätit jälkesi, mutta kukaan ei hetken päästä kykene seuraamaan minne kuljit. Jäljet hiekassa, aaltojen hävittäminä ja hajonneina tuhansiksi hiekanjyviksi, oi se on ihana ajatus. Tahdon olla yksin, ilman muotoa, ilman seuraamisen mahdollisuutta.

Ei ystäväni, en ole ahdistunut. En ole suruissani ja enkä elämään väsynyt. Päinvastoin. Pursuan elämää ja sen iloa, mutta ne vain jäävät arjen väsymyksen ja suorittamisen jalkoihin. Niiden jäljet eivät tule näkyviin ihmismäärän keskellä, eivät ruuhkassa, eivätkä oikeastaan tahdokaan tulla muiden näkyviksi. Päässäni pirskahtelee ajatukset, jotka kärsimättömästi etsivät ulospääsyään. Ne tietävät, että vihdoin on niiden kantajalla aikaa, tilaa ja mahdollisuus ottaa ne vastaan. Kuinka suuri määrä uusia tuulia onkaan valmiina puhaltamaan, puhkumaan ja kaatamaan arjen odotukset nurin, mukkelismakkeli ja jonnekin kauas tulevaisuuteen. Iloa olen siis täynnä, Olen täynnä elämää ja kiitollisuutta. 

Ennen latautumista, akkaujen täyttymistä, on riisuttava turha. On riisuttava kokemusten hakeminen, jatkuva viriketulva ja kuunneltava hiljaisuutta. Hiljaisuuteen saa sekoittua kaupungin äänet tai luonnon luomien sirkutus, mutta siihen ei ole suotavaa sekoittua muiden ihmisten suuria odotuksia. Lempeästi esitetty halu olla lähelläni on ihanaa. Huomioiva hellyys, joka tajuaa olevansa olemassa, vaikkei saisi tahtomaansa vastausta, on rauhoittavaa. Hajamielisesti myös minä kosketan, osallistun keskusteluun, mutta osa minusta vaeltaa erkkomailla tutkien sisintäni. En koskaan voi olla varma, mitä löydän yksinäisillä vaelluksillani. Arvostan mieheni ymmärrystä, ystävieni sallivaa asennetta.

En siis mene minnekään, mutta kuljen kovin kauas. Haistelen tuoksuja, jotka tunkeutuvat tajuntaani. Olen kuin riemukas lapsi ja kuljen paljain varpain, upotan varpaat hiekkaan, vasta leikatun nurmen sekaan ja vain olen. Kun olen ollut, hiljaa ja ääneti, keskustellen itseni kanssa, olen valmis tulemaan ulos ja takaisin todelliseen maailmaan. Sitä ennen ehkä itken, varmasti nauran ja todennäköisesti taas yllätyn sisältäni löytyville asioille. Jokainen kerta on löytynyt uusia näkökulmia, uusia tunteita ja ahaa- elämyksiä. Onpa löytynyt hiljaisuuden keskeltä surua ja käsittelemättömiä asioita, mutta nyt ne saavat tilansa ja saavat huomionsa. 

Olen erakkovaiheeni jälkeen parempi ihminen. Jos en muille, niin ainakin itselleni. Hoivaan mieltäni ja silittelen sieluani. Kuljen kaiken keskellä. vastaan jos kysytään, mutta älä ihmettele jos olen hajamielinen. Olen omalla erakkotaipaleellani, minun itseni kanssa. 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *