Hajattelua

Pilvet roikkuvat alhaalla ja ne ovat raskaita lumesta. Silti ne luovuttavat vain kevyesti leijuvia hiutaleita, jotka laskeutuvat alas uneliaasti. Onhan sunnuntaiaamu ja taustalla kuuluu kirkonkellojen kutsu. Istun sohvalla jalassani lahjaksi saadut villasukat, jotka ulottuvat puoleenväliin sääriä. Katseeni vierailee kotimme yksityiskohdissa. Osa on valmista ja osa ei. Pidän ikkunan edessä olevan senkin päällä kasvavista viherkasveista. Eri väriset ruukut ja eri tavoin valoa kohti kurkottavat oksat muodostavat oman pienen maalimansa. Mietin miten tuohon yhteisöön saa lisää kavereita ja miten niitä pitäisi hoitaa. Olen aloittelija ja rakastan jokaista pientä uutta alkua, joka ilokseni puskee esiin. Pysähdyn miettimään sitä, kuinka ihanaa on pohtia uuden alun kasvua eikä elävän kuolemista. Olen päässyt lomani siihen vaiheeseen, että pääni on täynnä hajatelmia, jotka kulkevat täysin omia polkujaan tullen ja mennen oman tahtonsa mukaan.

En saa kiinni mistään johtoajatuksesta. Hyvä niin, sillä pitkästä aikaa kuuntelen niitä mietteitä, jotka ovat odottaneet vuoroaan. Syvimmät ajatukset hautautuvat arjen alle. Arjen, joka on kaikessa mahtavuudessaan turvallista ja vakaata. Sekin on hyvä muistaa, että aina näin ei ole ollut. Arki on joskus ollut täynnä surua, pelkoa ja ahdistusta. Siihen ei ole mahtunut hetkiä, jolloin viherkasvit ja villasukat ovat saaneet pysähtymään onnelliseen tuokioon. Silti hyväkin arki saa aikaan sen, että ajattelu jää ikään kuin pintahengityksen kaltaiseksi. Tarvitsen useamman päivän ajattomuutta sekä venyvää joutilaisuutta. Ja kun ajatukset ja tuntee rohkenevat astua esiin liikutun helpotuksesta. Ne eivät ole jättäneet minua, ovat vain odottaneet kärsivällisesti, kuten unet. Unet, jotka valtaavat öiseen aikaan näyttämön. Unet, jotka värittävät öisen aikani ja kertovat tarinoita joilla ei ole alkua eikä loppua. Yö yön jälkeen huomaan leposykkeeni laskevan. Miete mietteeltä huomaan mikä elämässäni on hyvin ja mikä on tärkeää.

Huomaan pohtivani lävitse läheiseni. Sohvalla pitkään venyvä aamu saa aikaan sen, että menneisyyteni käy kylässä. Välillä huokaan, että taasko sekin istuu aamuiseen kahvipöytääni ja samoin kuin aina, menneisyys vastaa kohteliaasti ottavansa vielä toisenkin kupin kahvia. Myönnyn, sillä tiedän etten voi ohittaa menneisyyttäni, en voi kohauttaa olkiani tälle hetkelle ja ilman näitä hetkiä ei tulevakaan piirry toiveikkaana ja mahdollisuuksia sisältäen. Lounaaseen mennessä olen hajatellut tarpeeksi on aika siirtyä pesemään pyykkiä ja kaupassa käydessä olisi hyvä muistaa ostaa kuivattuja banaanilastuja, koska ne kuuluvat nykyään aamupuurooni. Jos oikein lasken, niin näitä aamuja ja hajattelupäiviä on ollut viimeisen reilun kahden viikon aikana ainakin kahdeksan. Kahdeksan aamua, jolloin olen kalibroinut sisästä kompassiani ja tarkastanut suuntaani. Tarvitsen ajatonta aikaa, jotta pääsen lähelle minua. Hajamielisesti tarkkailen kotini ulkopuolella olevaa maailmaa ja helpotuksekseni se jatkaa kulkuaan ja odottaa minua.

Olen onnekas, että minulla on näitä mahdollisuuksia. On tarpeen, että uskallan ja ymmärrän laskeutua hitaaseen rytmiin ja antaa asioiden tuntua niin kuin ne haluavat tulla tunnetuksi. Tunteminen on joka kerta erilainen matka ja usein tuntemukset myös yllättävät. Pidän syvältä saapuvista itkuista, joiden syytä en aina ymmärrä. Olkoon aihe itkuun mikä tahansa luotan siihen, että alitajuntani ja kehoni kyllä tietävät. En karta mitään tunnetta, vaan otan ne ystävinä vastaan. Tervehdin jokaista ja sanon hei hei, kun ne ovat valmiita jatkamaan matkaansa. Tämä kaikki tunteminen on nykyään helpompaa ja saan tehdä sen turvassa.

Viime vuosi tarjosi monenlaista. Oli hyvää ja oli suurta pelkoa ja surua Oli luopumista ja oli rakentamista. Nyt loman aikana nämä kaikki limittyvät aiempaan elämääni ja etsivät paikkaansa hajatelmien joukosta. Ja kun on aika seuraavan kerran hajatella ja tuntea, niin nämä uudemmat asiat löytävät osuutensa ja saattavat yllättää minut kaikella sillä mitä niillä joskus tulevassa on kerrottavaa.

Vaihdan vuoden maadoittuneena. Suurimmalta osin asiani ovat hyvin. Huomenna ehkä hetken vetelehdin omassa kuplassani, mutta sitten lähden uimahalliin kellumaan veden kannateltavana. Töihin paluu siintää näköpiirissä, hyvä niin. Tänään ehkä vielä sallin itseni tuntea miltä soha tuntuu kehoni alla ja onko villasukat tarpeen vai ei.