Hyvä sairauslomapäivä

Vielä ei ole sulanut. Ajoin aamulla haudallesi haaveena nähdä sinivuokot, jotka sitkeästi nousevat esiin varhain keväällä. Ei onnistanut, mutta raikas ilma oli hyvä hengittää ja sain lyhdyt otettua mukaani. Kanervat pitivät vielä juurensa jäätyneen maan syleilyssä, joten jätin ne vielä sijoilleen.

Haudallasi käyminen on pääsääntöisesti lohdullista. On ihanan pysäyttävää hiljentyä hautasumaan rauhassa ja keskittyä olemaan äiti. Sivusilmällä havaitsin liikettä lähellä. Huomasin pariskunnan saapuneen oman lapsensa haudalle. Kasvot olivat kalpeat ja ilmeet jähmettyneet. Huomasin, että hautakumpu oli vasta umpeen luotu, hiekkainen ja paljas. Mietin hetken kuinka jäätynyt maa on antanut periksi kaivajalle ja maan kylmä syli otti vastaan pienen arkun. Mielen laitamailla ailahtaa valtava suru. Ei ainoastaan sinun kuolemasta, vaan yleensäkin kenen tahansa lapsen kuolemasta. Nousen ylös ja katseeni kohtaa tuntemattoman lapsen isän kanssa, nyökkään osoittaen myötätuntoani. Isä katsoo ilmeettömin silmin takaisin ja kuiskaa kiitos.

Poistun paikalta. Itku tulee väkisin. Huomaan, että on hetken vaikea hengittää. Kiiruhdan askeleitani autoa kohden, avaan oven ja istun alas. Annan itkun tulla. Itku tulee voimallisena, haukon henkeä ja puhallan epätoivoisesti ulos yllättävää tuskaa. Katson kauempaa pariskuntaa, joka alkaa hitain askelin kulkemaan ympäri lasten hauta-aluetta. He lukevat tekstejä hautakivistä. Muistan tehneeni itse samoin. Olen kulkenut hitaasti haudalta toisella ja lausunut mielessäni lasten nimiä. Ehkä tuo pariskunta lausuu sinun nimesi Christina. Rauhoitun hiljalleen. Puhun hetken ääneen itsekseni. – Voi rakas lapseni. – Rakas Christina, minulla on sinua ikävä. Puhallan surua ulos, starttaan auton ja pyyhin kyyneleeni.

Voisi kuvitella, että loppupäivä olisi täynnä surua ja ikävää. Näin ei ole. Olen kiitollinen, että sain kokea tuon hetken. Ajattelin sinua Christina syvemmin kuin aikoihin. Mietin vanhempia, jotka ovat menetyksessään vielä keskellä täyttä mustuutta. Mietin maailman vanhempia, jotka menettävät lapsensa siten, että eivät voi haudata lastaan. Mietin niitä vanhempia, jotka eivät ehkä saa koskaan tietää lapsensa kohtaloa. On valtavan tarpeellista minulle pysähtyä tähän hetkeen ja muistaa, mikä on tärkeää. Tärkeää on vain elää tätä hetkeä, rakastaa, olla myötätuntoinen, pyrkiä hyvään ja olla vain ihminen.

Ajan kotia kohden ja käyn kaupassa. Kaupassa kassahenkilö avaa keskustelua kanssani. Meillä on aikaa. Kävimme lävitse maailman tilannetta ja päädyimme ajatuksiin elämän kauneudesta ja siitä, että meillä on juuri tällä hetkellä kaikki hyvin. Saapuessani hikisenä kotirapun hissille, jään pitämään hissin ovea auki. Mukava vanhempi pariskunta pahoittelee hitauttaan. – Ei haittaa, sanon ja hymyilen. Vanha mies pysähtyy, hymyilee ja kysyy ystävällisesti, että olenko tämän rapun asukas. Olen. Mies hymyilee ja sanoo, että onpa mukavaa.

Kotiin päästyäni istuin tähän sohvalle. Ikävä ei heti päästä irti otteestaan, joten tunnen sinun olevan läsnä. Ehkä huomaat minun tarvitsevan sinua juuri nyt. Ehkä ajattelet minun tarvitsevan pysähtymistä. Oli miten oli, niin huomaan olevani tulvillaan kiitollisuutta ja rakkautta. Sinulla on taito sysätä kivun kautta kohden lempeää hyväksyntää. Lievä alakulo hälvenee ja parin päivän sairasloman tuottama hiljaisuus lipuu pois. Huomenna pääsen töihin, mutta tänään vielä lepään.

Voi rakas lapseni. Rakas lapseni, joka kulkee surujen siivillä lohduttaen.

Rakkaudella äiti.