Joskus syöpä häviää

Minulla on sisko, joka on pikkuinen, ipana ja suojeltava. Minulla on sisko, jolla oli syöpä. Minun siskoni nimi on Sanna ja hän on rakas.

Jokainen joka on kokenut syövän joko itse tai läheisenä oppii tietämään hoitopolut, tutkimukset, uusia lääketieteellisiä sanoja sekä aiemmasta arjesta poikkeavia aikatauluja. Se mitä syöpään sairastunut käy lävitse, mitä pelkää ja mitä hän kokee, sitä en pysty ymmärtämään. Se mitä siskoni mies, lapset tai vanhemmat kävivät lävitse, niin, en pysty sitäkään tajuamaan. Sen mitä minä mietin ja tunsin, siitä on tuntumaa.

En puhu vain syövästä ja siihen liittyvistä, se olisi aivan liian yksinkertaista. Jokainen saapuu sairauden äärelle eletyn elämän saattelemana. Mikään ei valmista ajatukseen mahdollisesta kuolemasta, vaikka sitä olisi joskus jopa pohtinut. Pikkusiskon äänessä kuuluva hätä saa kaiken muka järkevän puheen muuttumaan toistetuiksi kliseiksi sanoiksi, jotka eivät ole ehkä koskaan ketään lohduttaneet. Puhelun tai kohtaamisen jälkeen saatoin sättiä itseäni sortuessani hätäpuheeseen kuuntelemisen sijaan. Läheisen hädässä taidot, joita työssäni käytän melko ok. hävisivät jonnekin tavoittamattomiin. Siskoni on kohtelias, joten kaikkia sanomiani typeryyksiä en joudu kohtaamaan, mutt uskon hänen tietävän, että kliseet sisälsivät suuren määrän rakkautta.

Ajatus Sannan sairaudesta ja tiedosta, mihin se voi johtaa, aktivoi ensin kriisimoodin ja vähän myöhemmin tunteet ja kokemukset lapseni kuolemasta. Kävin varmuuden vuoksi lävitse mahdollisia toimintamalleja, joita ehkä tarvitsisin syöpämatkalla. Vaiensin näitä ääniä, sillä hätä ei ollut minun vaan siskoni, joka oli sairas. Siskoni, joka murehti omien lasten ja miehen puolesta ja pelkäsi kuolevansa. Ei ihme, jos sanat ja mietteet välillä törmäilivät toisiinsa. Ne taistelivat primitiivisten reaktioiden kanssa pyrkien kohti seesteistä ja lohduttavia muotoja, onnistumatta. On kuitenkin niin, että hädän ja pelon keskellä ei kukaan voi toimia virheettömästi. Myös menettämisen kurkistaessa ovelta, ovat ihmiset edelleen ihmisiä, eli joskus ääliöitä ja joskus onnistuvat kohtuullisen hyvin. Sanna ja minä olemme uppoutuneet usein syvällisiin keskusteluin ja pohtineet ihmisyyden syrjät niin tarkkaan, että tiedän hänen ymmärtävän. Onneksi puhuimme näistä ja tunnustin ajoittaisen hölmöyteni ja Sanna tunnusti, että osin ihmisten puheet välillä loukkasivat. Näin käy ja se on ihan ok. Silloin kuin sanata ovat hyvällä tarkoituksella annettuja, ne löytävät tiensä sydämeen.

Huomasin syöpämatkan aikana välillä vetäytyväni kauemmas. En ilkeyttäni. En väsymystäni. Vetäydyin, koska olin välillä kyvytön. Olin kyvytön kohtaamaan ja olin kyvytön sanomaan yhtään mitään. Joskus ajauduin lähemmäksi. Kerroin ihanasta, muutoksia täynnä olevasta elämästäni ja siitä kaikesta hyvästä mitä minulle tapahtui. Minun vuoteni oli täynnä positiivisia isoja muutoksia ja Sannan elämä täynnä syöpää. Nämä molemmat vuodet mahtuivat meidän molempien elämään lomittuen toisiinsa. Elämän hyvät asiat istuvat hyviin kahvipöytään missä syöpä ja kuolema hörppivät joku kahvia tai teetä. Kuten aina, elämä ei pysähdy niiltä, jotka eivät katso kuolemaa silmiin tai kuule huolen ja pelon kuiskauksia. Pidän siitä, että saimme jaettua kaikkea mahdollista, vaikka jotain jäi varmasti jakamatta. Jotain jää aina jakamatta, koska haluamme säästää toisiamme ja haluamme olla kohteliaita.

Kun rakas ihminen riutuu ja ei jaksa seistä minuuttia pidempään, on se ihan hemmetin kamalaa. On ihan hiton hirveää, kun ei kykene auttamaan, ei lohduttamaan eikä tekemään hitto yhtään mitään! Aivan hanurista on kehottaa toista edes vähän syömään, kun toinen on jo kaksi tuntia tehnyt parhaansa. Samaan aikaan edessä oleva suklaaleivos muuttaa muotoaan, mutta syön sen silti, koska se on hyvää. Nukuin kuin lapsi, vaikka tiesin siskoni makaavan tuijottaen pimeään. En lopettanut elämästä, vaikka siskoni taisteli elämästään. En tietenkään, koska minä en sairastunut.

Tekisinkö jotain toisin nyt, kun tiedän siskoni olevan terve? Voisin väittää, että tekisin, mutta valehtelisin. Minä tein sen mihin minulla riitti rahkeet ja taidot. Tiedän, että moni läheinen teki enemmän. Muistan, että lupasin aina olla käytettävissä ja läsnä, jos Sanna olisi minua johonkin tarvinnut. Se on edelleen täysin totta. Jouduin luottamaan siihen, että Sanna pyysi, jos tarvitsi ja kertoi sen mitä halusi kertoa. Silti tunsin itseni aina riittämättömäksi.

Muistan yhden kerran ajellessani autolla kotiin päin. Tuli itku, iso sellainen. Tajusin, että Sanna ei kuole. Helpotus oli aivan valtava ja pelko tulvi ulos. Oli vaikea hengittää. Tajusin, että olin jollain tavalla ikään kuin pidättänyt hengitystä vuoden verran. Alitajuntani kellarissa oli luurannut pelko, hätä sekä huoli. Sydämen syrjällä oli toivoa ylläpitänyt rakkaus. Tunteiden matka, melkoinen sellainen.

Viikko sitten istuimme hotellin aamiaisella. Juotiin tyrni-inkivääri-shotit, jotka tasoittivat edellisen illan viinilasillisia. Istuimme edellisen illan sängyissä katsellen linnanjuhlia. Kuuntelin Sannaa ja hän kuunteli minua. Minua kosketti suuresti Sannan hämmästys siitä, että olin pelännyt hänen kuolevan. Ymmärsin, että en ollut sitä hänelle ilmaisuust. En siksi, että olisin pelännyt sitä kertoa, en vain osannut. Osaamattomuus johtuu taasen omista kokemuksista ja menetyksestä, joiden en tajunnut myös tällä tavoin vaikuttavan. Sannan polku on vielä kesken kaiken käsittelyssä, mutta se on ilman muuta selvää. Rohkeasti hän sitäkin astelee omaan tahtiin ja lupaan olla rinnalla kulkija.

Minun pikkusiskoni Sanna on edelleen ipana, se pieni ja vähän hassu. Hän on myös nainen, joka on rohkea, viisas ja sinnikäs. Hän on nainen, joka välittää muista ja huolehtii läheisten hyvinvoinnista. Hän on nainen, joka on selättänyt syövän. Hän on rakas minulle!