Kova hinta

Viime aikojen uudet tuulet sekä onni, ovat tervetulleita. Onnekasta on, että terveys sallii eri asioita, pää kasassa, jotta kestää muutosten vaatimat mietteet ja sopeutumisen. Onnea on katsella elämää elämän janoisena, näkevänä ja tuntevana. Pitkä tie takana ja olisi aika nauttia tasapainosta elämässään. Mutta, jotta elämä pysyy taspainossa, on onnen vastakohtana epäonni tai miksi sitä nyt haluaakin kutsua. Oikean puolen vastakohta on nurja ja ilon suru.

 

Istuin sohvalla itsekseni. Ympärillä muuten hiljaista. mutta radiosta kuulu Tears in heaven. Ajatus on harhailemassa jossain kauempana, joten kestää hetken, ennen kuin tietoisuus kulkee perille asti. Tunnepuoli ennakoi ja kiirehti esiin ennen tietoisuutta. Ensimmäisen kyyneleen valuessa huokaan ja päätän antaa surun tulla. Annan surun vierailla luonani pienin hetkin ja sen sallitaan viipyä sopivan tovin ja toivotaan ymmärtävän poistua ajoissa. Suurimmaksi osaksi suru onkin kohtelias tietäen olevansa ei- toivottu vieras. Se pitää kuitenkin pintansa ja muistuttaa olemassa olonsa oikeudesta ja sen toki sille suon. Tänään en olisi siihen ollut valmis, mutta ei kysy suru aina lupaa tullessaan. Kun se nyt on paikalla, niin otan siitä kaiken irti. Annan itkun virrata vapaasti ja sydämen kääntyä nurin. Surulla on välitön vaikutus myös keuhkoihin ja hengityskapasiteettiin. Pakahduttava tunne on onneksi tuttu, joten en säikähdä ahdistuksen tunnetta rintakehälläni. 

Suru tietää, ettei tyttäreni kuolema unhoitu, ei laannu ikävä. Jokainen eteen päin eletty vuosi tuo uudet tuntemukset. Miltä näyttäisi kymmenvuotias, entä seitsentoista vuotias, neito kauneimmassa iässä. Suru lisää panostaan ja muistuttaa, että tyttäreni olisi jo 21-vuotias, aikuinen nainen, oman elämänsä haltija ja minä äitinä seuraisin vierestä aikuisuuden ensiaskelia. Näin ei ole tarkoitettu, eikä mielikuvitukseni riitä kuvittelemaan kasvoja, enhän enää tavoita syvimmästä muistista edes ääntä. On uudelleen luopumisen aika, kun kuolemasta on yli 15 vuotta. En kykene pitämään kiinni hauraasta muistikuvasta, vaikka niin haluaisinkin. 

 

Kolmesta lapsestani yksi on kuollut. Kaksi elossa ja heistä toinen osa elämääni, mutta toinen ei hänen omasta valinnastaan ole. Sanaton on tunne, jonka lapsen tahto olla pois aiheuttaa. Hänen ollessaan pienempi, olin itse nuorempi, eronnut ja kuolleen lapsen äiti. Traumat, joita lapseni on saanut, ovat sellaisia, etten saata niitä kuvitella. En tosin ehkä kestäisikään, sillä jos äiti tuntisi kaikki lapsensa surut, luulen hartioiden luhistuvan ja sydämen surkastuvan liiasta tunteesta. Ja kun lapsia on useampia, niin rakkauden määrä kertaantuu, niin on lienee myös surun määrän laita. Pienessä perheessämme, josta isä on uudessa elämässä, äiti surun murtama, toinen lapsi masentunut ja toinen sellaista vailla, jota hän ei antamisesta huolimatta koe saavansa. Ikää karttuu ja elämä tuottaa perrtymyksiä, niin kuin sillä on tapana, vihaisuuden määrä kasvaa. Niin on yksin tuo lapsi, ainakin kokee niin. Puhutut sanat eivät mene kuuloaistia pidemmälle vaan ne torjutaan tylysti. Ei riitä rakkauden todistelu, ei ajan ja tilan antaminen. Yhdelläkään meistä ei ole kykyä saada toista ihmistä näkemään asioita kuin omin silmin, niin jää kantani vailla ymmärrystä. Näin onon hyväkin tarkoitus saada toinen ymmärtämään aivan turha. Ei auta äidinrakkaus, ei rajaaminen eikä faktatiedon esittäminen, vaikka se mistä suunnasta tulisi. Vihainen nuori kasvaa vihaiseksi nuoreksi aikuiseksi ja kuilu kasvaa ja siltaa on vaikea rakentaa, koska vahvat perustukset puuttuvat. Ei rakennu siltaa epäuskon maahan. Tunne väärinkohtelusta on todellinen, oikeutettu ja se ottaa oman aikansa. Aika ajoin en tiedä yritänkö puhua lapseni vai päihteiden kanssa. Niin minäkin sitten rajaan. Rajaaminen on tuskallista enkä kykene pitämään siinä määrätietoista linjaa. Meistä kumpikin ylittää ja kiertää arjat, joita toisillemme olemme asettaneet. Muuri kasvaa, tunteet vahvistuvat ja sillan voin toistaiseksi unohtaa. 

 

Kuinka pyytää anteeksi lapselta, joka kokee kaiken ja kaikkien pettäneen? Olen tarkastellut itseäni, voi kuinka olenkaan. Tiedän tehneeni omat ratkaisuni olemassa olevien voimavarojen mukaan ja sen tiedon, joka minulla on silloin ollut. Sydäntäni olen seurannut, mutta ei aina senkään opastus ole erehtymätön. Saattavat sydän ja järki olla riidoissa keskenään ja harhaan kulkee kantaja. Olenko tehnyt lapseni kannalta virheitä? Varmasti olen.

 

Elämään oppii vain elämällä. Jokaisen meistä on etsittävä itselle sopiva tapa tuottaa puhetta ja ajatuksia. Aikuisena kykenen jo tekemään tietoisia päätöksiä kuinka käyttäydyn ihmisiä kohtaan, annanko katkeruuden ylläpitää voimaansa minussa ja suuntaanko haaveni tulevaisuuteen ja teenkö niiden eteen töitä. Tällä matkalla seurana ovat onnistumisen rinnalla epäonnistuminen, huumavaat tunteet ja erojen katkeruudet. Onpa matkassa itsetuntemuksen tie, jolla kaikilla on mahdollisuus kulkea, mutta osa jää tien alkupäähän, omasta tahdostaan ja on vihainen matkaa jatkavalle. Pysähdy se vaatii ja seuraksi jää viheliäinen hylätyksi jäämisen tunne maustettuna katkeruudella. Vaan eipä selviä eteen päin kulkijakaan helpolla. Karistaa saa ei- toivottuja tunteita, tehdä vääriä ja oikeita tekoja, surra ja nauraa. Lopulta ehkä kuitenkin tuntee itseään ja lopulta antaa anteeksi hänelle, maailmalle ja itselle. Kulkiessa on olomuoto ollut raadon kaltainen ja olemus synkkä. Hiljalleen on ryhti parantunut ja katse kirkastunut ja näkevä. Katse näkee kauneutta, sydän tuntee muutakin kuin syyllisyyttä ja epäonnistumista. Huomaa olevansa ihminen siinä kuin kuka muu tahansa. 

 

Minä olen se, joka on matkaa jatkanut. Kohdallani se on tarkoittanut, lapsuusajan muistojen hyväksyntää, avioeron, lapsen kuoleman ja nyt yhden lapsen menettämisen, ei ehkä lopullisesti, mutta pieneltä kuolemalta se tuntuu. 

Olen saanut itsetuntoni kohdilleen, olen löytänyt paikkani ja tarkoitukseni maailmassa. Yksi lapsistani on elämässäni valloittavana persoonana. Nautin elämästä, tästä hetkestä sekä kaikista tunteistani. Uusi paikkakunta ja ihmissuhde, jossa olen hyväksytty kaikkine puolineni. Rakastan ja tulen rakastetuksi.

 

Mutta kuinka kova onkaan hinta…….

 

 

suhteet rakkaus syvallista vanhemmuus
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *