Kuinka luontoa pitää kokea?

Kuunpimennys.jpg

                                                                                                                                                                Kuvaaja: Niko Laurila

Aamuinen taivas tarjosi ihmeitään alkuviikolla. Hurmaantuneena sain seurata kuunpimennyksen väistymistä työmatkallani. Työmatkani sijoittui pakkasen kuuraamaan maisemaan ja sinisävyinen pakkastaivas oli pohjana kuunpimennykselle. En tunne tähtitaivaan saloja, mutta kuunpimnenyksen vastapuolella Jupiter ja Venus hohtivat kirkkaina. Nuo kaksi planeettaa, joihin ihminen ei kykene matkustamaan, hehkuivat kauniina ja tavoittamattomina. Illan suussa kuu hehkui taivaan lamppuna taivaanrannan rajassa ja johdatti kotiin päin. Ihmeellisen kaunista. Kuin näytökset olisivat olleet vain minua varten. Myönnän, että liikutuin ja tunsin itseni pieneksi, sillä maailmankaikkeus osoitti olevansa murheitani mahtavampi. Pienenä ihmisenä katosin kokonaisuuteen ja olin vailla ajatuksia. Oli vain kaunista, ihmeellistä. Rauhotuin.

20180704_093140.jpg

                                                                                                                                                                                                                         Itse ottama

Vaikutun luonnosta. Ihastun ja menen jopa sanattomaksi. Tunnen itseni pieneksi ja parhaita hetkiä ovat sellaiset, joissa olen ihan yksin ja kuvittelen olevani ainoa ihminen maailmassa. Luontokokemukseni ovat parhaimillaan ollessani yksin. Olen vain, katselen ja tunnen. Rakstan karua merimaisemaa ja kallioita, jotka ovat kannatelleet useita ennen minua, ja muuttuvat niin hitaasti, että kukaan ei elinaikanaan huomaa niissä muutosta. Kesäinen kallio on imenyt sisäänsä lämpöä, joka siirtyy hitaasti kehooni tuudittaen unen kaltaiseen tilaan. Karhea pinta hieroo ja hyväilee väsynyttä kehoani. Voimaannun.

20160123_152924.jpg

                                                                                                                                                                                                                          Itse ottama

En ole juurikaan talvi-ihminen. Talvinen luonto on vain niin kaunis. Valot ovat erilaisia, kuin kesällä. Valon niukkuus korostaa sen välähdyksiä. Pimeyden keskellä valo luo lohtua ja sen sävyt maalaavat maiseman hienoin sävyin. Ulkoilen talvellakin, mutta harvemmin ja ihmettelen joka kerta, että miksi en useammin. Talvella luonto pysähtyy ja niin pysähdyn minäkin. Me olemme molemmat hieman jähmeitä ja uinuvia, mutta pinnan alla sykkii elämä ja uuden kevään odotus. Lepään. 

135.jpg

                                                                                                                                                                                                                          Itse ottama

Olen kesän lapsi. Syntynyt alkukesästä. Rakastan kesään tuoksuja, runsautta ja värejä. Kesän tuulet ovat lempeitä ja ne kietoutuvat ympärilleni leikkien ja tuoden viestejä kaukaa. On ihana upottaa varpaat veteen ja aistia miltä se tuntuu. Sateen jälkeinen puhtaus sekä huumaavat tuoksut täyttävät mielen ja on pakko hymyillä. Keho on vapaa useasta vaatekerroksesta ja liikkuu keveämmin. Perhosia ja lintuja. Ääniä ja lämpöä. Hymy irtoaa herkemmin ja puheissa kuultaa toivo ja ilo. Kesä tunkeutuu kaikkialle. Sytyn elämään. 

thumbnail_20180704_221122.jpg

                                                                                                                                   Itse ottama

Pidän kaikista vuodenajoista. Jokaisessa on puolensa. Vahvuutenani ei ole luonnon kuvaaminen, mutta onneksi on ihmisiä, jotka vangitsevat taianomaisesti kauneutta muiden ihailemaksi, kuten tekee Niko Laurila. Ihailen luontoa usein enemmän ikkunan takaa, auton tuulilasin lävitse ja kuvien kautta, kuin itse fyysisesti luonnossa kulkien. Tiedän usean ajattelevan, että mene ihminen ulos ja nauti luonnosta siellä. Teen sitäkin ja ehkä siksi jokainen kerta on sykähdyttävä ja sielua lämmittävä. Kun kuitenkin on niin, että aina ei jaksa, ei kykene ja joku ei oikeasti pääse, niin on valtavan hienoa, että on olemassa kuvia.

On hienoa, että on olemassa erilaisia ikkunoita, joiden kautta usealla on toivottavasti näkyvissä edes pieni kaistale jotain luonnon luomaa. Omasta ikkunasta näkyy puu, jonka oksat liikkuvat nyt hiljaa ja kannattelee ohutta lumikerrosta. Välillä oksilla viivähtää talitianen ja tintti katsoo ikkunasta minua. Kevään tullen lumi sulaa ja seuraan hiirenkorvien kehittymistä lehdiksi. En väheksy tuulilasin lävitse nähtyä ulkomaailmaa. Kuunpimennys viime maanantaina on oiva esimerkki ihmeestä, joka olisi ilman autolla ajamista jäänyt ehkä kokonaan näkemättä. 

Rakastan luonto-ohjelmia, jotka sallivat matkustamisen ilman rahaa ja ilman suurta hiilijalanjälkeä. Ihmeellisiä luontokokemuksia, kasveja ja eläimiä. Mahtavia vuoristoja ja loppumattomia valtameriä. Avara luonto on kuulunut vuosien ajan lauantai-iltaan ja nyt se kuuluu myös työhöni. Oppilaiden kanssa ihailemme maan ja meren salaisuuksia kummastellen, että voiko tällaista olla olemassakaan. 

Eläköön myös some ja sen tuomat mahdollisuudet sekä ihmiset, jotka kuvaavat ja jakavat elämyksiä ja kokemuksia. Maailma ja sen sisältämät ihmeet liikkuvat tietokoneen tai kännykän ruudulla monen ihmisen ilona. 

Liikun siis itse luonnossa, mutta osan ajasta istun sisällä ja silti olen kokemusten ja visuaalisen ihanuuden äärellä. Minä kykenen liikkumaan ja on valinnassani menenkö ulos vai en. On kuitenkin paljon niitä, jotka eivät pysty itse vaikuttamaan liikkumiseensa. Silloin televiso, ikkunat ja eri paikoissa julkaistut valokuvat tarjoavat välillisen keinon olla osa luontoa ja ihailla sen kauneutta. 

Onneksi näen. Onneksi kuulen. Onneksi kykenen myös aistimaan. 

Kiitos luonto. Kiitos niille, jotka tuovat sen lähemmäksi. 

 

hyvinvointi mieli ajattelin-tanaan
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *