Kuinka monta kertaa?

20160610_150730.jpg

Paloi hihat. Meni hermot. Otti pattiin ja suuresti suututti. Mitä siis tein? Ajoin meren rantaan ja otin kehnon valokuvan. Laatu ihan surkea ja keskittämiset ja muut horisonttijutut varmasti pielessä. Tein kuitenkin siinä mielentilassa parhaani, kuten aiemmin olin mielestäni tehnyt parhaani koko viikon. Epäonnistuin molemmissa tai oikestaan kaikissa yritelmissäni enemmän tai vähemmän. 

Olen vahvasti epäonnistunut uusperheihmisenä, tämä tunne on väliaikainen, ainakin toivon niin. 

Surkeasti olen onnistunut aikomuksestani opiskella, lukea tenttiin ja tehdä upeat esseet puolivalmiiksi. 

Liikunta. Ei puhettakaan. 

Syntymäpäivä. Sain kukkia ja paljon onniteluita. 

Hääkutsut lähetetty. Onnistuminen. 

Viikko jumissa sisätiloissa, minä ja bonuspoika. Toisella vesirokko ja toisella mahtavat menkat. Ei asiaa ulos, ei isovanhempien luokse, koska vesirokko voi olla ikäihmisille vaaraksi. Ei tarpeeksi tenttiin lukemista eikä sanaakaan esseitä. Turvotusta, mielen liikahduksia ja yritystä. 

Viikko on siis sujunut käytännössä makkarissa maaten ja muutama hetki sohvalla maaten. Minä ja bonuspoika, jotka vielä harjoittelemme uusperheilyä ja toisiamme. 

Kasasin koko viikon kaiken aikuisuuden itsestäni, sen mikä vuoden töiden jälkeen vielä oli jäljellä. Harmitti, mutta ymmärsin. Turhautti, mutta ei vaihtoehtoja. Lapsi yritti parhaansa kutinan ja huonosti nukuttujen öiden keskellä.

Tuloksena monta hyvää keskustelua ja muutama loistava leffahetki. Nauruakin ja yhteistä säveltä. Kunnes…..

Kunnes tuli tämä aamu. Aamu, jolloin mieheni päätti jäädä kotiin, taatakseen minulle rauhan lukea, kirjoittaa ja ahertaa. Olisi kannattanut mennä töihin, luulen ja arvelen. Koko päivä tappelua, mielipahaa, kiukkua ja tukahdettuja tunteita. Lapsi on vihainen ja puskee sitä joka solullaan ilmoille. Huutaa, itkee ja vihaa. Aikuinen tekee samoin. Koko viikon ja ehkä koko vuoden tsemppaaminen purkautuu molemmilla. Kaiken tämän keskellä on mies, josta on tulossa aviomieheni ja joka on lapsen isä. 

Istun kuvaa otettaessa meren rannalla ja mietin. Mietin ihan kaikkea. Sitä, mikä kiukun ja itkun välissä saadaan sanottua. Sitä, että miksi isä ja äiti eroavat. Miksi aikuiset ovat tyhmiä ja tahallaan pilaavat lapsien elämän. Tahallaan, ei suinkaan. nämä ovat vain aikuisten juttuja. Aikuiset tekevät näin ja lapset hyväksyvät sen, ovathan he sopeutuvaisia ja uudet aikuiset elämässä ovat ihan kivoja. 

En ole kaiketi listassa kivat-ihmiset, kovinkaan korkealla. Ikävä ihminen, joka on selvä este isän ja äidin mahdolliselle onnelle. Äidinkin elämässä on vastaava este, mutta tässä kiukun tilassa, tuo uusi mies on ainakin sata kertaa kivempi kuin minä, joka rajaan kiukkuaan purkavaa lasta. Huoh. Ymmärrän, taas kerran ja ihan hitokseen ymmärränkin. Kunnes paha mieli minussa ottaa vallan ja huudan kiukuttelen ja päästän oman turhautumiseni valloilleen. 

Kaikkeen tähän tunteiden tuulettamiseen liittyy aina hyviä puolia. Sanotaan sanoja ja ajatuksia, jotka täytyy kuulla. Ilmoille ilmaantuu tunteita, joita ei ennen ole sanoitettu. Harmia ja pelkoa tulevasta. Asioita, joita aikuinen ei uskoisi olevan olemassa. Aikuisena tulisi nousta tilanteen päälle, mutta kukaan ei ole niin vahva, että kykenisi ottamaan ansaitsematonta vihaa vastaan. Otan sen kuitenkin ja hoen mielessäni, että vastassani on lapsi, jonka perhe on hajonnut. Ja sitten vähän kiukuttelen, mutku, sitku ja mun mielestä ja on mullakin paha mieli. 

Mieheni erosta on jo viisi vuotta. Niin aikuisen mielestä jo, mutta lapen ajankulussa vain hetki. Ero on käyty lävitse monta kertaa vuosien varrella. Monelta eri kantilta ja on jo luultu asian olevan selvä. Kunnes….Kunnes tuli tämä aamu ja asia on jälleen pöydällä tuoreena, arkana ja käsittelyä vaille. Olen ollut mukana tässä taipaleessa kohta kaksi vuotta, joten siksi lienee asia akuuttia jälleen. Tuleva avioliittomme on jännä asia, ikävä asia ja täysin suuri tuntematon lapsen mielestä. Itsellekin iso asia, mutta kiukkuaan lävitse käyvälle lapselle maailman suurin. Saattahan tämäkin päättyä eroon. 

Aikuisena me tarjoamme selityksiä. Mikä on nyt paremmin ja mikä ei entisessä toiminut. Isä ja äiti ovat tehneet päätöksen yhdessä eikä se ole lasten vika, vaikka lapset hintaa maksavatkin. Kuinka tarjota lapselle varmuus ja lohtu siitä, että kaikki kääntyy hyväksi? Entä jos ei käännykään, kuka meistä voi sen kenellekään taata. 

Näin me siis taas lävitse käymme eroja, uusia kumppaneita ja aikuisten oikeuksia onneen, uuteen rakkauteen ja sen myötä uuteen ihmissuhteeseen. 

Kuinka monta kertaa on tarpeeksi? 

Kukaan ei osaa vastata.

Näitä minä pohdin ja katselen tuulen mukana liikkuvaa hylkylaivaa. Jos hylyn ketjut irrotettaisiin, niin hylky lipuisi hiljalleen kohti aavaa merta. Se olisi hylky muiden ehjien mielestä, mutta silläkin olisi oikeus kulkea aaltoja myötäellen kohti uutta. Hylky on saanut kipeää ja se on vuosia seisonut ihmisten ihmeteltävänä ja kuvattavana lahden poukamassa. Silti sitä voi kutsua laivaksi. Laivaksi, joka risaisuudestaan huolimatta anastaitsee itseään laivaksi kutsuttavan. Laiva katsoo minua ja minä laivaa. Lohdutamme toisiamme ja vuosien viisaudella laiva kuiskaa minulle, mene kotiin ja tee asiat niin ehjäksi kuin kykenet. Niin minä suljen auton oven, huokaan ja ajan kotiin. 

Kuinka monta kertaa minuakin on ymmäretty? Monta.

 

 

suhteet oma-elama mieli lasten-tyyli
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *