Kuulen sinut ja tunnen

Syyskuun loppupuoli saa minun ajatukseni suuntamaan sinuun lapseni. Olet mielessäni jokainen päivä, mutta syksyn viileät ja sumuiset aamut, vaihtuvat värit sekä viimeiset kukkivat auringonkukat muistuttavat viimeisistä ajoista kanssasi.

 

Muistatko kuinka tiputit rannalle syyskuun lopussa muutaman auringonkukansiemenen? Minä muistan ja muistan hymyilleeni hieman innollesi ja olin kovin aikuinen kun tuumasin. että saattaa olla odotus turhaa. Onhan jo syksy, kylmää ja sateista. Olin väärässä ja muistan kuinka minulle kerrottiin, että pieni auringonkukka kukki kauniisti samoihin aikoihin, kun saatoin sinut, lapseni haudan lepoon. Voit arvata, että auringonkukka on nykyään lempikukkani, vaikka haudallesi asetinkin ruusun.

 

Tiedätkö, että olen aina pitänyt syksystä. Pidän kirpeistä aamuista ja siitä kuinka aurinko pilkistää pihavaahteran okisen väleistä. Lehdet ovat kaikenkirjavia ja alaspudotettuina rahisevat jalkojen alla. Pidän siitä tunteesta. Pidän myös siitä, että aamut ovat usein sumuisia ja luonto on hiljainen valmistuessaan lepoon ja vastaanottamaan talven tuulineen ja pakkasineen. Pidän myös syyssateista.Niin pidit sinäkin lapseni. Rakastit keltaisia kumisaappaitasi, vaikka ne lonksuivat jalassasi. Kumisaappat ovat minulla tallessa ja tulevat myös olemaan. Ne ovat seuranneet muutoissa mukana ja niiden kuminen pinta tuntuu hyvältä sormieni alla.

 

Tämä vuodenaika saa minut muistelemaan sinua tarkemmin. Kaipaan sinua edelleen ja ikävöin. Tiedätkö miltä oikea ikävä tuntuu? Sellainen ikävä, jota ei voi saada pois, ei lievitettyä, ei mitenkään. Vaikka edessäsi seisoisi tuhat ihmistä ja kaikki tuhat ihmistä haluaisi sinua halata, niin se ei auttaisi. Ja vaikka toiset tuhat ihmistä pyyhkisi kyyneleesi, niin eivät siitä ehtyisi. Ja jos kaikki maailman ihmiset laitettaisiin riviin ja kaikki he haluaisivat helpottaa ikävää, niin he epäonnistuisivat. Vaikka kaikki lohdutus annettaisiin koko sydämestä, pyyteettömästi ja ymmärtäen, ikävä ei poistuisi. Tuntuisi kuitenkin hyvältä ja jakaisin muiston sinusta tuhansien ja taas tuhansien kanssa. Olethan lapseni ja nyt elämäni uudet ihmiset eivät sinua tunne. Ja sinä et tunne heitä, etkä ehkä minuakaan, sitä miksi olen nyt lähtösi jälkeen kasvanut.

 

Tiedätkö, että itkin tänään. Tulvahdit mieleeni yllättäen, niin kuin sinun tapanasi on. Tullessasi tuot ikävän lisäksi rakkauden. Sen erottaa hymystä ja siitä, että melkein tunnen kosketuksesi. Istut viereeni ja sanot äiti. Istumme ihan hiljaa, koska sanoja ei tarvita. Ja älä huoli lapseni, jos itken. Kyyneleet valuvat alaspäin, kohti sydäntä. Sydämen kohdalla ne kuivuvat, haihtuvat ja osa imeytyy ihoni lävitse, sulautuu sydämeen. Ja niin jatkavat kyyneleet ja sydän ikuista kiertokulkuaan. Kyyneleet jotka lohduttavat, sydän joka tuntee kaikki tunteet ja ne molemmat tarvitsevat toisiaan. Parasta on rakkauden tunne, haikeahko, koska en voi silittää hiuksiasi enkä kuulla ääntäsi. Puhut kyllä, mutta äänettä. sydämen kautta.

 

Älä huoli lapseni, en minä sure enkä ikävöi kaiken aikaa. En toki. Rakastan sinun lisäksesi elämää ja ihmisiä. Et tunne miestäni etkä uusia ystäviäni, mutta he tietävät sinut. Olen pahoillani, jos en aina osaa kuvailla sinua sellaisena kuin sinut muistan. Ja osan pidän itselläni, vain minulla. Sinä olet minun sydämen lapseni ja minä rakastan sinua. Ja näin syksyn aikaan, sinä lohdutat minua ja muistutat katsomaan syksyn kauneutta ja näkemään elämän ihmeitä. Kiitos lapseni, että vierailit taas luonani. Tapaamme jälleen.

 

suhteet oma-elama ajattelin-tanaan vanhemmuus
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *