Mielenmaiseman auttajat

Sunnuntaina olin puhki. Naiseuteni oli ikävällä tavalla vaatinut minut lepäämään, tiedättehän kun menkat ottavat ylivallan ja heikentävät ja saavat huokailemaan ja ehkä hieman ärtymään. 

Maatessa selasin kanavia ja tallenteita, sillä lukeminen ei luonnistunut, ei kirjoittaminen eikä tuntisuunnitelmien tekeminen. Teema valikoitui kanavaksi ja jäin kiinni dokumenttiin. People in white- valkopukuiset. Ohjelma oli mielenkiintoisesti rakennettu ja näytti miltä mielenterveyden ammattilaiset olivat  näyttäytyneet mieleltään sairaiden ihmisten näkökulmasta. En kyennyt liikkumaan, mutta mieleni liikkui sitä lujemmin ja sukelsin rohkeiden ihmisten kokemaan. He esittivät toinen toisiaan ja kävivät kipeitä kokemuksiaan lävitse näyttelemällä. Kuvauspaikkana oli käytöstä poistettu mielisairaala ja alkuasetelma muistutti ryhmäterapiaistuntoa, mutta muotoutui moneksi, surulliseksi ja sellaiseksi, jota kenenkään ei pitäisi joutua kokemaan. Oli hyviäkin kokemuksia, onneksi. Jäin miettimään terapeuttini nimeä. En muista ja se tuntui pahalta.

Ehkä hänen nimensä oli Pirjo. Tapasin hänet ensimmäistä kertaa vanhan talon yläkerrassa, pienessä huoneessa jossa oli muutama nojatuoli, pöytä ja jotain sisustustekstiilejä. Ystävällinen nainen, joka katsoi silmiin, puhui rauhallisella äänellä ja melko alkuvaiheessa kertoi, että minä ehkä vihaisin häntä välillä, mutta se on normaalia. Minä mietin, suruissani ja mieleni ollessa musta, että en missään tapauksessa kykensi vihan tunteisiin tuntematonta kohtaan. Hyvän tähden, hänhän tulisi olemaan terapeuttini, auttajani, ei sellaista voi vihata. Enkä vihannutkaan, niiden yhteensä kolmen vuoden aikana, mutta en aina pitänyt tai tahtonut tavata. 

Tapasin terapeuttini, kutsutaan häntä nyt Pirjoksi, kolme viikkoa tyttäreni kuoleman jälkeen. Nyt useat ehkä luulevat, niin kuin luulivat aikoinaankin, että menin terapiaan selvitäkseni lapsen kuolemasta. Kuinka väärässä onkaan tuo luulo, vaikkakin ymmärrettävä. Olin ottanut mielenterveystoimistoon yhteyttä jo ennen tapaturmaa, sillä olin puhki, itkuinen ja poissa tolaltani. En tiennyt mikä minulla oli ja ymmärsin, että tarvitsen jotain, jotain sellaista, jota en osannut nimetä. Tarvitsin Pirjoa, vaikkei minulla siinä vaiheessa ollut nimeä eikä kasvoja. 

Varattu aika ilmaantui postilaatikosta yhtenä maanantaina. Katsoin varattua aikaa ja soitin lapussa näkyvään numeroon. Naisen vastatessa ilmoitin asiani ja kerroin etten voi tulla sovittuun aikaan, sillä tyttäreni oli kuollut edellisenä iltana. – Et tietenkään, vastasi ystävällinen nainen ja pyysi olemaan uudelleen yhteydessä, kunhan vain kykenen. Ihmettelin omaa järkevyyttäni ja rationaalista tapaani toimia vajaa vuoroakusi tyttäreni kuolemasta. Selittämättömiä ovat ihmisen kyvyt toimia ennalta kokemattomissa tilanteissa. Kolme viikkoa myöhemmin kiipesin rappuset ja alkoi matka minuun. 

Sängyllä maatessani ja katsoessani dokumenttia, johon kykenin muistoistani huolimatta, keskittymään mietin montaa asiaa. Mietin, että olen ollut onnekas, että minulla oli aikoinaan Pirjo, Mietin sanoja keskivaikea masennus, sillä sellainen minulla todettiin. Mietin, että kuinka kummassa ihmisessä olikaan niin monta asiaa, joiden olemassa oloa en kyennyt aavistamaankaan. Käytyäni lävitse lapsuuteni, aivoeroni ja alkaessa hieman tutustumaan minuun itseeni, sain kiinni myös ensiaskelistani surutyöstä tyttäreni menetyksen johdosta. 

Minulta on usein kysytty mikä on saanut minut jaksamaan ja selviämään. Yksi tärkeä tekijä on ollut Pirjo ja nyt minä en edes ole varma hänen nimestään, en ehkä tunnistaisi häntä kadulla, mutta minä muistan sen mitä hän sai minut ajattelemaan. Hän auttoi minua tuntemaan minut ja auttoi minua hyväksymään ajatukseni. Oikeutti olemmassaoloni ja antoi arvon tuntemuksilleni. Hän opetti minut sanomaan ei ja auttoi minua sanomaan kyllä tarpeilleni. Hän auttoi minua luovimaan myrskyissä ja souti ja huopasi kanssani. Hän vuodatti äänettömän kyyneleen myötäeläen suruani, mutta säilytti tyynen arvokkuuden. Eräänä päivän hän sanoi minulle -Maarit, sinä olet riittävä ja sinun ei enää tarvitse tulla enää luokseni. 

En enää mennyt. 

Kiitos Pirjo.

 

 

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *