Minä ja kaupunki

Jokainen askel, jonka astun kotikaupunkin tietä pitkin, vievät minut vääjäämättä kohti omaa vapauttani, omaa uutta elämääni. Liikkeiden näyteikkunoista vilahtaa keltaiseen takkiin verhoutunut nainen, joka hymyilee itselleen ja korjaa sekaista tukkaansa. Kuljen kohti vanhaa kaupunkia ja kuvittelen muinaisia aikoja. Paljaita lasten varpaita, huutavia akkoja ja hevosrattaita, jonka renkaat kolisevat mukulakivillä. Melu on huumaava ja elämän makuinen. Nykyhetken kuvat ovat erilaisia. Hevosrattaat ovat vaihtuneet autoihin, nuoriso kulkee mopoilla ja lapsilla on kengät jalassa.

 

Olen matkalla tapaamaan ystävää, sellaista, joka jokasella tapaamiskerralla antaa virtaa ja uskoo minuun enemmän kuin minä itse. On ihanan vahvistavaa tuntea itsensä lapsenkeltaiseksi kertoessani hänelle ajatuksistani ja suunnitelmistani. Innostun ja sanat tulevat ulos, ennen kuin edes tiedän mitä haluan sanoa. Ne rientävät ja tempaavat mukaansa. Istun vähän tulin reunalla valmiina liikkumaan seuraavaan paikkaan. Aika ja paikka katoavat. Istumme ja pohdimme elämää. Kuinka meistä molemmat ovat onnellisia kyvystä elää hetkessä. Tuntuu kuin hetki menisi hukkaan, jos ei sitä kunnioittaisia nauttimalla ja tuntemalla. Tulevat hetket saavat vielä odottaa, olkoonkin malttamattomia ja vakuutelkoon suurilla lupauksilla. Nyt on vain tämä hetki.

 

Muistelemme toki menneitä, puhumme arkisista asioista ja haaveilemme ja varovasti raotamme tulevaisuutta. On onnellista saada jakaa ajatuksia, joilla on jokin kokemuspohja, arvot ja elämisen ilo.Pinnallisemman rupattelun jätän sellaisille, jotka siitä voimansa saavat ja sellaisille ihmisille, joita en juurikaan tunne. Ja tiedän, että pinnallisempi jutustelu jää lyhytaikaiseksi ja ihan kivaksi muistoksi. Se vain haihtuu kovin pian ja painuu usein unohduksiin. Ei pysy pinnalla pinnallinen. Menneistä olen oppinut jotain ja se mikä on jäänyt oppimatta tulee eteeni, tahdoin sitä tai en. Minun ei tarvitse nähdä vaivaa sitä väksisin kutsuakseni, se ilmaantuu silloin, kun se on tarvis. Opinpa kuitenkin murunen kerrallaan. Nykyhetkessä vilisee haaveet ja unelmat, jotka odottavat jonossa. Niihin omalta osalta kuuluu joutilaisuutta, johon totuttelen ja haluan sen olevan osa itseäni, ilman syyllisyytta tai  pakkoa tehdä jotain vain, jotta tekisin jotain. Tulevaisuus on vaaleanpunaisilla reunoilla koristeltu epämääräinen aika. Siksipä siihen ei liikoja jaksa aikaa tuhlata. 

 

Onneksi elämässäni on ihmisiä, joiden edessä olen auki ja aseeton. Ilman, että toisen tarvitsee sanoa mitään, huomaan kertovani itsestäni sellaista, jonka juuri samalla hetkellä tajuan olevan olemassa ja totta. Yksin ollessa pyörin ajatuksissani kehää, totuttua, vaikkakin usein melko laajaa kehää ja avaramielistä, mutta oma pääni on kuitenkin vain omani. En kykene kuvittelemaan tai analysoimaan pääni sisäisiä tuotoksia, kuin yhdeltä kantilta. Jotta oppimani tai havaintoni saisivat mahdollisuuden tulla todeksi, vaati se ääneen puhumisen. Toisen ihmisen, joka varmistaa ujon ajatukseni hienouden ja oikeuttaa sen siten olemassa olevaksi. Jotta itsetuntoni kehittyisi ja saavuttaisi sellaisen tilan, että se vain on ja pysyy, niin kaipaan hyväksyntää. Olenhan minä kohtuullisen mukiin menevä, mutta tarvitsen katseita, sanoja ja hyväksyviä kosketuksia. Ja niin minä saatan elää rohkeasti hetkessä, tietäen siipieni kestävän ja kantavan. 

 

Kahvihetket toisen ihmisen kanssa ovat usein enemmän, kuin vain kahvihetkiä. Ne voimaannuttavat ja vahvistavat. Kuulet ja näet jotain sellaista, jota et itse ole tullut ajatelleeksi. Ne avaavat uusia maailmoja. Ja kun siirtyy paikasta toiseen ihmisen kanssa, näkee mukulakivet, kauppojen hyllyt ja niiltä pursuavat tavarat toisin silmin. Kaikki saa lisämaustetta. Kahvihetkien parasta antia on kelvata sellaisena kuin olet, sinua kuullaan ja saat mahdollisuuden sukeltaa toisen ihmisen elämään luvallisesi ja ammentaa kahden ihmisen välistä ymmärrystä. 

 

Ja mikä ihana tekosyy nauttia keksi. Sellainen suussasulava, rasvaa ja suklaata tihkuva. Nuolet sormet moneen kertaan ja hymyilet suklaista hymyä. Kahvia tai teetä luvattoman monta kupillista. Heräteostoksia, hihittelyä ja kaikkien pienten kauppojen koluamista, hameen helmat hulmuten. Naputtelet lakatuilla kynsilläsi ihaan keraamista kuppia, joka ehkä joku päivä riemastuttaa sinut aamaisella tarjoten kahvin parempana kuin koskaan. Tuuli tarttu hiuksiin ja tuo kesäisen ilon mukanaan. Mainio päivä, upea hetki olla vain minä ja saada jakaa kaikki tämä ystävän kanssa. 

 

suhteet oma-elama syvallista sisustus
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *