Mistä sen tietää?

Mistä tietää, että on oikeasti rakastunut, että mies jota katselet on se oikea? Oikea juuri sinulle, sellainen, joka täyttää unelmasi ja on aina siinä rinnalla uskollisesti ja rakastavasti. Ei pääty lempi eikä rakkaus ja vaikka vanhetaan, niin silmissä säilyy ihaileva katse ja kädessä pysyy lämmin käsi.

Mistä tiedän, että omat tunteeni eivät muutu, eivät hiljalleen hiivu ja lopulta lopu. Kuinka voin olla varma, että tuo mies on se, jonka vierestä haluan herätä, istua illan himmetessä muistellen taakse jäänyttä ja vielä odottaen tulevaa. Mistä tiedän, ettei aamukahvia juodessani minua katso mies, joka on muuttunut vieraaksi? Kuinka voin tietää, että tämä on se mies ja tämä on se rakkaus?

 

Yksin rakkaus ei riitä, niin luulen. Rakastumisen vaihe on kemiaa, suuria tunteita ja toisen katsomista ilman realismin laseja. Myös itse yritän parhaani, en suutu, en käyttäydy sopimattomasti ja vähennän kiroilua. Pukeuden sievästi ja tarkkailen syömistäni. Ajan kuluessa, flunssan kourissa, rahan loppuessa ja talvi-illan ankeudessa jäävät taakse ensiterffien romantiikka ja uuden edessä oleminen. Haihtuu ihmeellinen tunne ihmeellisestä olennosta, jonka et olisi uskonut olevan olemassakaan. Tulee eteen suhteen epäromanttinen puoli, on tehtävä päätös pysyäkö tässä suhteessa vai jatkaako matkaa. On solmittava sopimus, kahden ihmisen välinen, jotka ovat päättäneet muuttaa suhteensa pysyväksi, ovat päättäneet rakastaa tai ainakin hyväksyä toisensa sellaisenaan. Kaksi ihmistä, jotka jo tuntevat toisensa, katselevat silmiin ilman vaaleanpunaisia laseja. Arki on se joka kannattelee, ihminen joka sen jakaa on tuttu, pysyvä.

 

Mistä sen kuitenkaan edelleen tietää? Onko kyseessä rakkauden luoma harha ja lopulta tehty päätös ja sopimus. Kaksi järkevää ihmistä pitää sopimuksesta kiinni,ovathan he luotettavia. Rakkaus muuttuu kiintymykseksi ja tottumukseksi. Olenhan ollut rakastunut myös ennen tätä, haaveillut, lupaillut ja vannonut pysyvyyttä. Olenhan ennenkin tiennyt vaan oli lopputuloksena itkua, pettymystä ja satuttavia sanoja. Sanoja, joissa ei ollut enää nimeksikään rakkautta jäljellä, ei hiventäkään. Vaan kun pohdin oikein kunnolla, ajatuksella ja peili kädessä, huomaan että en ollut tiennytkään, en oikeasti. Olin vain lumoutunut rakkauden ajatukseen, joskus tarrannut siihen epätoivoisesti etten jäisi yksin. Väärin perustein siis. Inhimillistä, mutta itsepetosta, jonka lopputuloksen tiesin sydämen sopukoissa, mutta kun niin kovin halusin. Yritin kaikkeni ja niin toinenkin, mutta väärällä pohjalle rakennettu ei kestä, sen kaataa alleen arki, tuulet ja tuiskut. On aika sanoa hyvästi, luopua. Jääkö jäljelle vielä uskoa rakkauteen ja mistä sen tietää olevan oikeaa?

 

Miksi nyt tiedän? En siitä, että hymyilen, en siitä että katse jonka kohtaa on hyväksyvä ja täynnä tunteita. En siitäkään, että rakastan ja olen onnellinen. Hyvä näinkin, mutta rakkaus on huijannut ennenkin valloittamalla ajatukset ja sydämen, tehneet ne pehmoisiksi ja vastaanottavaisiksi. Tätäkin tarvitaan, mutta mikä sitten varmisti tämän olevan oikea?

 

Menettämisen pelko. Sain silmieni eteen kuvan, jossa istun hautajaisissa. Istun hiljaa, huomaamatta muita, en edes tajua ulkona vihmovaa sadetta, en näe onko kesä vai talvi. Näen vain arkun. Istun edelleen hiljaa ja minun annetaan olla. Jokainen läsnäolija aistii, nyt ei voi lähestyä. Hyvästelen rakkaani ja samalla osan itseäni. Hyvästejä ei jätetä hetkessä vaan siihen tarvitaan tästä eteen päin loppu elämä ja kaikki sen suoma aika. Painaa päätä alas suru ja hartiat eivät ekstä taakkaa vaan valahtavat. Istuessani kuvitelmani keskellä huomaan valuvat kyyneleet, henki salpautuu ja irti päässyt nyyhkytys jä leijumaan ilmaan, osaamatta poistua. Ja vain kuviteltu kuolema ja surua saa minut pois tolaltani. Tarvitsen monta hetkeä peräkkäin, jotta pääsen irti tunnelmasta. Pieni epävarmuus yhä jäytää, mutta seuraava mielikuva vie sen mennessään, vie lopullisesti.

 

Makaan sängyssä, hiljaa ja sairaana. Sairaalan ikkunoiden takaa aukeaa pala taivasta. Pilvet kulkevat ohitse ja jokainen nistä kurkistaa sisään ja näkevät naisen, jonka katseessa on hiipiva kipinä. Ovi avautuu ja tiedän, etten oikein millään kestäisi surua mieheni silmissä. Surua, jonka tilani on aiheuttanut, hänen huoltaan tulevasta, ilman minua. Hän peittää sen hyvin, mutta näen silmissä kuitenkin kyynelten muodostaman kalvon. Mies jota rakastan ja tuotan hänelle suuren surun, kestämätöntä ja samaan aikaan, kesken kuvitelman, tiedän varmasti että hän on se oikea.

 

Nuo kuvitelmat kurjuudessaan ovat saaneet minut varmuuteen, minä tiedän. En rakkauden määrästä vaan sen menettämisen tunteesta. Surusta, jonka saatan aiheuttaa tai jonka itse joskus tulen kokemaan. Näin on aina oleva, menetys ja luopuminen. Sen ymmärtäminen, että se tulee olemaan vaikeaa ja musertavaa, löydän lohtuni ja varmuuteni. Rakkaus ei vielä todista mtään, ei yhteinen tehty sopimus eikä sujuva arki. Toisen itselle oikeaksi todistaa tietoisuus menettämisestä ja sen pelko.

 

Ennen luopumista täytän elämäni unelmilla, haaveilla ja naurulla. Lemmin ja läkähdyn kaikista tunteista. Ärsytyksen yrittäessä ottaa vallan, hätistän sen nurkkaan, ei ole aikaa tuhlata moiseen. Rakastan ehdoitta, sukellaan tunteiden mereen ja nautin joka solulla. Kietoudun kiinni vartaloon, katson silmiin ja ripustan silmilleni vaaleanpunaiset lasit. Hengitän syvään ja nautin riemukkaasti, elän ja rakastan. Minä tiedän.

suhteet oma-elama rakkaus syvallista
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *