Näkymättömissä, mutta esillä

norovirus.jpg

Otsa vasten lavuaarin reunaa. Kätevä leuan nosto ja oksennus osuu kohteeseensa. Väsynyttä huuhtelua, pesua ja huokailua, jotta lavuaari siistiytyy nojaamista varten. On nojattava ja nostettava, koska takapuoli on varattuna omaan tyhjentämiseen. Mietin siinä tyhjennyksien lomassa, että äidin vessa on paremmin suunniteltu tähän tuplatyhjennykseen, kuin omani kotona. Kotona joutuisin kääntymään pöntöllä sivuttain ja jokainen tietää kuinka epämukavalta istuinosa tuntuu, kun se ei ole optimaalisessa asennossa takapuoleen nähden. Ajattelin kyllä sitäkin, että lavuaari sen sijaan olisi paremmassa oksennusasennossa, koska se olisi pitkänomainen malliltaan, eikä tarvitsisi pelätä ohimenoa niin paljon. Tuskanhiki alkaa kuivumaan ja vatsa kouristelee tyhjyyttään, on aika siirtyä sohvalle. 

Sohvalla voi vaihtaa kylkeä, olla vaihtamatta kylkeä, istua tai ainakin olla istuvinaan. Äidin mies tarjoaa vessaa lähempänä olevaa nojatuolia lyhyemmän matkan vuoksi. Vakuutan olevani nopea ja ehtiväni ajoissa ja tämän lupauksen täytänkin, vaikka muutaman kerran piti jo läheltä. Vähän jugurttia ja varovaisesti vettä. Tuloksena reipas reissu vessaan ja hitaampi takaisin. Tämä ei ollut suunnitelmissa, kun ajoin kuumaa kesäistä moottoritietä kohti äidin lempeää syliä. 

Kesäkuussa ei ollut suunnitelmissa myöskään vesirokko. Vesirokko, tuo pienten lasten tauti, jonka kolmen oman lapsen kanssa aikoinaan selätin useiden viikkojen taistelulla. Uusperheessä on se kiva puoli, että pääsee mahdollisesti kokemaan useita deja vu- ja bon voyage-ilmiöitä. Vesirokko osa 1 asettui kesäloman alkuun. Viikkoon, jonka olin varannut opiskeluun ja omaan aikaan. Vesirokkoinen bonuslapsi on kiva elokuvakaveri ja seuralainen. Istuimme viikon pimeässä olkkarissa ilmastoitintilaite huutaen.  Vesirokko osa 2 iski vanhempaan bonuslapseen ja iskikin sitten kunnolla, huolella ja ihan täysillä. Tämä vesirokko sotki suunnitelmani siirtyä äidin helmoihin ja bonuslapsen suunnitelman lentää Lontooseen. Vihdoin allani tie ja kaasuautomme Brauni, radio lauloi kauniisti ja luulin pääseväni rentoutumaan. Hitot, tuloksena suolihuuhtelua mukaileva vatsatauti. 

Virukset on jänniä tyyppejä. Näkymättömiä ja viihtyvät niin ilmatilassa, pisaroissa ja kiiltävillä pinnoilla. Eivät kysele lupaa mukaan tullessaan, vaan tarraavat pahaa aavistamattoman ohikulkijan liepeisiin ja tekee valloituksensa. Voittaja on virus. 

Virus saattaa viedä fyysisen hyvinvoinnin ja usein se vie sen lisäksi positiivisen ajattelun. On kovin vaikeaa olla positiivinen, kun luulee kuolevansa, tajuaa menettävänsä ulkomaanmatkan, ymmärtää olevansa vaivaksi ja ei saakaan omaa aikaa niin kuin on tahtonut ja niin kuin on tottunut. Sairastelu on hellästi ja pakosti lähentänyt uusperheemme rooleja, osallistumista ja avointa puhetta. Ex- vaimon kanssa keskustelua, jossa keskusteli kaksi äitiä, jotka jakavat huolta ja kokemuksia lasten sairastamisista. Kaksi uusperhettä, joiden matka- ja juhannussuunnitelmat menivät ihan uusiksi. 

Äitini luona sairastaessani mietin montaa asiaa. Äitini hoivasi minua hellästi ja taannuin lapsen tasolle. Tajusin, että tätä en olekaan kokenut ennen. Äitini ei ollut läsnä lapsuudessani, joten ehkä tämä onkin korvaava kokemus. Minä 45- vuotias nainen otan vastaan hoivaa äidiltä. Jos olisin jaksanut, niin olisin itkenyt hetken liikutuksesta, mutta oksentaminen vei kaikki voimat. Tuntui muutenkin hieman nololta alkaa lässyttämään jotain lapsuuden traumoja ja aikuisena saadusta hoivasta ja niiden kahden asian yhdistämisestä. Tuntui kuitenkin hyvältä saada hoivaa. 

Mietin myös onnekkuuttamme. Me sairastamme, mutta emme kuole ripuliin emmekä vesirokkoon. Maailmalla on paikkoja, joissa olisi varattu hautapaikkoja ja valmistauduttu suureen suruun. Me onnekkaat surimme pieleen menneitä matkasuunnitelmia ja oman ajan vähyyttä. Melko turhaa. 

Voiko sairastamisesta siis saada jotain hyvääkin irti? Kyllä voi. Puhtaat suolet, aikaa vain olla eri kokoonpanoissa, vastustuskykyä muutamalla virukselle, äidin hoiva, uusperheiden toimivuuden toteaminen ja ymmärrys, että elämäähän tämä vain on.

Huokasin tyytyväisyydestä, nojatessani otsaani lavuaarin reunaa, että onneksi en ole juhannusmorsian. Olisi mennyt ne häät ihan päin persettä. 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *