Enemmän kuin arvasinkaan

Viisaammat sanovat, että antamalla ja jakamalla saa ihminen enemmän kuin saamalla. Laittamalla hyvän kiertämään voi saada hyvää aikaiseksi, loogista, mutta myös ainoa tapa vastustaa pahaa. Hyvä palaa tekijänsä luo, niin palaa, mutta usein aivan toisin kuin luulee. 

Onko sinulla muutama tunti kuukaudessa ylimääräistä aikaa? Mietitkö uutisia katsellessasi että jotain tulisi tehdä? Tunnetko vihaa tai surua lukiessasi lehdestä, taas kerran, kuinka yksinäinen vanhus on jäänyt osattomaksi siitä, minkä tulisi olla perusoikeus ja mikä olisi inhimillistä? Keskustelet kenties kahvipöydässä ja kaikki ovat samaa mieltä yhteiskunnan eriarvoisuudesta ja hallituskin on aivan paska. 

Mitä, jos ryhtyisit vaikka vapaaehtoiseksi ystäväksi? Vieraalle, tuntemattomalle, yksinäiselle, masentuneelle, maahanmuuttajalle tai lapsiperheelle. No, mutta kun on kiire ja löytyykö sopivaa? Eikö sukulaisten ja yhteiskunnan tulisi hoitaa tämänkaltaiset asiat? Minulla on työ ja perhe ja omiakin ystäviä pitäisi ehtiä tapaamaan. Sitten eläkkeellä on aikaa. Ei ole, mikäli kuuntelen suurinta osaa eläkeläisistä. Kiirettä pitää kaiken aikaa, kun vihdoin aikaa siihen kaikkeen, josta on jäänyt aiemmassa elämässä paitsi ja on nuo lapsenlapsetkin. 

Olen selittänyt itselleni monet noista selityksistä ja muutaman vielä mainitsemattomankin. Alkuvuodesta istuin koneen ääressä avaten Spr:n sivut kohdasta ystäväpalvelu. Tunsin itseni tyhmäksi ja tuntui oudolta. Jäin enteriä painaettuani odotamaan yhteydenottoa, joka tulikin melko pian. Koulutus. Mihin tarvitaan koulutusta? Ystävänä olo on luontaista, eikö niin? Istuin, kuuntelin ja kapinoin mielessäni, että kyllä minä osaan. Ja osaanhan minä, mutta koulutuksen loputtua ymmärsin mikä sen anti oli. Tiesin, että tulen unohtamaan osaan sisällöstä, mutta ystävänä olen yksi Spr:n edustaja, joten tietyt asiat olisi otettava huomioon. Jäin odottamaan ystävää…..

Tänään istuin ystävämummoni sohvalla. Ulkona satoi kaatamalla ja katselimme vanhoja valokuvia ajalta, jolloin kuvien ottaminen oli harvinaista. Kahvia ja pullaa. Ovikello soi ja mummon lapsenlapsi lapsineen oven takana. Pieni kiharatukkainen tyttö juoksee luokseni, olemmehan nähneet jo monta kertaa. Otan syliini kolmekuisen vauvan, jotta äitinsä saa annettua mehua viisivuotiaalle, hänellä on jano. Mummon kanssa rupattelemme vielä hetken ja vaihdan ennen lähtöä muutaman sanan imettävän äidin kanssa. Ystävämummon lisäksi olen saanut bonusihmisiä nuoresta äidistä ja hänen kolmesta lapsestaan. Olen juonut kahvia mummon entisen vävypojan kanssa hänen tullessa korjaamaan takapihan porttia. Nimet ja sukulaisuudet ovat jo tuttuja, kuin olisin tuntenut osan. Osa jo kuolleita ja yhdessä mummon kanssa mietimme kuinka surullista onkaan haudata oma lapsi. Mietimme myös, että takapihan ruusut kukkivat kauniisti ja kuinka hyvä meillä onkaan elää. 

Totta on, että antamalla saa paljon. Antamalla tuntemattomalle voi saada jotain odottamatonta ja hyvää. Mietinkin usein, että kumpi meistä onkaan vapaaehtoistyöntekijä. Ehkä sinullakin olisi muutama tunti aikaa…

Suhteet Oma elämä Mieli Ajattelin tänään

Sana sammal on kaunis, kuten on myös kyynel

sammal.jpg

Pidän sanasta sammal. Se on pehmeä ja sitä ei voisi käyttää voimasanana. Sammal tuntuu jalan alla pehmeältä ja sateen jäljiltä siitä puseruu vettä, joka kastelee. Sammal peittää metsiä ja ne näyttämään satumaisilta, taikametsiltä. Pihanurmen kasvanut sammal jakaa mielipiteitä, pois vai onko se vain viehtättävä lisä? Kuinka suhtautua hautakivessä kasvavaan sammaleeseen?

Googletin sanan sammal. Wikipedia tarjoaa tietoaan, samoin Ylen Oppimissivut sekä seurakunnat. Eniten pidin viittauksesta Aleksis Kiveen ja oravan sammalhuoneeseen. Hautakiven hoito-ohjeissa lukee, että sammal kasvaa kivessä, jonka pintaa ei ole puhdistettu ja pidetty tarttumattomana ja kiiltävänä. Lasta haudatessaan ei tule ajatelleeksi, että muistoksi hankittu kivi toden totta sammaloituu ja olipa kiven takapuolelle sammaleen seurana myös pienen pieni jäkälä. 

Olenko ollut huono vanhempi ja jättänyt oleellisen teon tekemättä ja jättänyt kiven pesemättä? Kehnoa lapsen muiston huomioimista ja valtavaa välinpitämättömyyttä. Muistan miltä tuntui ensimmäisen kerran huomata orastava sammalkasvusto. Tuntui että sydämeni pysähtyisi. Lakkasin hetkeksi hengittämästä ja itku purskahti voimallisesti, en kyennyt estämään. Jouduin pyyhkimään nenäni hihaan nenäliinan puuttuessa, tietysti. Istuin nurmelle ja hengitin. Hyvä luoja sentään. Tuo pieni sammal merkitsi ajan kulumista, vuosien vierimistä ja sitä, että jokainen muisto oli hatarampi ja jokainen kosketuspinta kaukaisempi. Koskin sammalta. Hivelin sitä varoen ja ajattelin sen olevan luonnon luomaa ja paikkansa ansainnut. Kuiskuttelin tyttärelleni ja yritin kysyä neuvoa. Mitä tehdä sammaleelle? Vastauksena oli hiljaisuus, ohitse kulkevan maantien tuottamaa huminaa sekä variksen surumielinen raakkuminen. 

Tänään nypin sateesta raskaita jo aikansa eläneitä kukkia. Kuolleita kukkia pois elävien tieltä. Katsoin kiveä tarkasti. On tehtävä valinta, pestä vai antaako kauniin pinnan muodostua todentaen ajan kulumista ja sitä, että elämä jatkuu tavalla tai toisella. Pohdin asiaa ja luulen vastauksen saapuvan. 

Sateen jäljiltä sammal on kaunis ja pehmeä. Samoin on muistoni tyttärestäni, kaunis ja pehmeä. Lähtiessäni vein nyppimäni kasvit biojäteastiaan ja kävelin hetken pitkin rahisevia hiekkakäytäviä. Jotenkin oli helppo hengittää sateen puhdistamaa ilmaa ja hautausmaa on kaunis katsella. Sää oli hyvä ja variksen raakkuminen kuulosti kauniilta. Tyttäreni vastasi ajatuksiini jälleen hiljaisuudella, mutta se oli täynnä sanoja ja täynnä tunnetta. 

 

Suhteet Oma elämä Mieli Ajattelin tänään