Ajomatkan verran aikaa…..
Sataa. Värimaailma on vaihtumassa ruskan väreistä kohden harmaata, ruskeaa sekä tumman virherän eri sävyjä. Pelloilla seisoo vesi ja vetisten peltojen vieressä seisoo puimuireita, nekin sateesta kylläisinä, tekemättöminä.
Ajan tuttua tietä pitkin. Odotan itkua saapuvaksi, ystävää, lohdun tuojaa.
Kyyneleet valuvat. Osaa valuu paidankauluksesta sisään ja imeytyy ihoon, intaliiveihin tai paitaan. Osan kuivaan hihoihin ja harmittelen nenäliinana puuttumista. Vieressä ei näy istuvan ketään. Sinä siinä kuitenkin olet, lapseni, aavistit lienee, että päätökseni olla surematta tänä päivänä ei onnistu. Ehkä tulitkin tarkoituksella muistuttamaan itkun puhdistavast voimasta. Ehkä tahdoit minun muistavan sinua hetken, vain sinua.
Pieni ajatus 17 vuoden taakse. En pysty. Pieni ajatus siihen, että olisit kohta 26- vuotias. En pysty siihenkään. Tiedät, että vein juuri tätisi kotiinsa. Polttarit. Jos eläisit olisit ollut mukana, kuten oli serkkuni tytär. Ehkä olisitte ystävystyneet, jakaneet kahden nuoren naisen elämää. Mutta sinä olet kuollut.
Ajan eteenpäin niellen itkua. Olisihan noloa saapua liikennevaloihin, ruuhkaisen keskustan risteysaluelle ja viereen pysähtyvästä autosta suuntautuisi kummastuneita katseita. Mitä ajattelisivat? Katsoisivat punasilmäistä naista ehkä pohtien hänen kokevan sydänsuruja. Eivät aavistaisi minun surevan lastani. Lisäksi tuntematon on tulossa ostamaan käyttämättä jäänyttä terraarioita. Mitä hän ajattelisi, kun astuisi eteiseen, näkisi tyhjän kodin ja itkevän naisen? On siis kasattava itseni takaisin tähän todellisuuteen.
Surin tänään ajomatkan verran. Kiitos lapseni läsnäolostasi. Tunsin sinut, mutta kaipaan kosketustasi, kipeästi. Hetken yksinäisyys kanssasi.
Sataa edelleen.
Rakkaudella äiti.
