Hyvää pääsiäistä Jumala

Hei,

En tiedä kuinka lähestyä sinua. Sallithan sinuttelun? Onko korrektia ja sopivaa kirjoittaa ajatuksiaan blogiin vai odottaisitko perinteisempää lähestymistapaa, kuten rukousta? Ongelmalliseksi tästä tekee se, että en tiedä oletko olemassa. Jos olet, niin tiedät, että on muutama hetki elämässäni, jolloin olen tahtonut uskoa sinuun. Tahtonut todella, mutta sydän ei ole ollut mukana. Sinä tiedät, miltä tuntuu menettää oma lapsi, mutta se ero meissä on, että sinä olisit ehkä kyennyt estämään lapsesi kuoleman. Toki en ole ollut sunnittelemassa maailmankaikkeutta ja ihmistä, joten en tiedä suunnitelmistasi, joihin oman lapsen kuolema ilmeisesti kuului. Voisi näin ihmisenä ajatella, että huonosti suunniteltu, mutta minä en näe koko kuvaa sen laajudessaan, joka jatkuu vielä loputtomasti minun kuolemani jälkeen. 

On vaikea uskoa sinun. Kuinka kukaan voisi olla ajaton, iätön ja jokapuolella läsnä? En saata uskoa kykyyn, jossa joku kykenisi kuulemaan ajatukset ja jäsentämään ne, vastaamaan niihin tai olla vastaamatta. Kuinka kykenet tekemään huomioita kaiken televiestinnän, ihmisten tekojen ja ilmastonmuutoksen keskellä? Miksi antaisit luomistyösi mennä ihan käsille, kun sinulla olisi kyky tehdä jotain vastavetoja? Omaksi kuvaksi olet ihmisen luonut, joten mitä se kertoo sinusta? Ehkä se sana, mitä papit ja raamattu jakavat, ei olekaan se totuus, jonka sinä tahtoisit sanoa. Yhtä kaikki, jos maapallo olisi sinun luonnoksesi ja luomasi, niin sen kauneuden suhteen olet onnistunut. Tosin muutama juttu olisi voinut jakautua tasaisemmin. 

En kykene ymmärtämään, en hyväksymään sitä, että kurjuus ja liiallinen kärsimys olisivat sinun sallimia ja luomia, jos siis olisit lempeä, kaikkia ihmisiä vaaliva Jumala. Ymmärrän ihmisten itse tekemien valintojen tuomat seuraukset, mutta etkö ohjaisi vähän paremmin? Voistitko mitenkään jakaa kanssani tieteellisen näkemyksen maailman ja ihmisen synnyssä? Siihen minä uskon, onhan se, ainakin minulle riittävän hyvin todistettu. Olen sitäkin pohtinut, että onko teillä Jumalilla, sillä useampi teitä on oltava, yhteisiä tapaamisia? Ja mistä ihmeestä sinä olet syntynyt?

Pienenä rukoilin iltarukouksen, koska äitipuoleni mielestä niin kuului tehdä. ”Levolle laske Luojani, armias oles suojani. Jos sijaltaan en nousisi, taivaaseen ota tykösi.” Melko kamala ajatus pienen lapsen maailmaan, ainainen kuoleman mahdollisuus. Muistan kuinka, kun vihdoin uskalsin vastustaa vanhemman auktoriteettia, lakkasin rukoilemasta. Pelkäsin hieman ja koin itseni huonoksi lapseksi, mutta järkeni ei sallinut ladella sanoja, joihin en kokenut yhteyttä. Koulussa olis mutistava väksin; Siunaa Jeesus ruokamme, ole aina luonamme. Kukaan ei tainnut tykätä siitä, mutta niin nyt vain kuului tehdä. 

Olen mennyt naimisiin kahdesti papin vihkimänä, käynyt rippikoulun, olen kummi ja lapseni ovat kastetut ja olen ollut hautajaisissa. Niin ovat tehneet useat ihmiset uskomatta kuitenkaan itse asiaan. Näin on vain ollut tapana. Näin on aina tehty. Miksi? En vaivaa sinua historialla tai muilla pienillä yksityiskohdilla, sillä sinä varmasti ne tiedät paremmin kuin minä, mutta olisiko muitakin tapoja sallia ihmisetn rakastaa ja avioitua, nimetä lapsensa? Onneksi on ja arvostan niitä, jotka näin ovat tehneet. Itse olen ollut massaa ja kulkenut nöyrästi kristillisen kasvatuksen saaneena. 

Kuten huomaat, et oikein usko sinuun. En kykene, sillä järkeni lyö vastaan ja usko on enemmän tunneasia. Tunteita minulla sen sijaan on valtavasti, joten tunteettomuus ei ole uskoni este. Tahtoisin uskoa johonkin suurempaan ja selittämättömään, mutta sinuun Jumala, en pysty, vaikka oletkin ainoa toivoni nähdä, tyttäreni, jonka viattomana lapsena olettaisin kuuluvaan taivaan asukkeihin. 

Joka päivä miljoonat rukoukset, ääneen sanotut tai kuiskaten lähetetyt, kiirivät kohti taivasta. Jos ole olemassa, niin kuuntelisitko niitä hieman tarkemmin. Voisitko auttaa sen kaiken hyvän voittoon, jota täällä maanpäällä ihmisillä on. Ehkä voisit laskea odotuksia ja sallia ihmisen olevan vajaanakin lempeyden ja onnen arvoinen. On, minun mielestä, kohtuutonta, että usea meistä rämpii kovin syvällä ja osa ei pääse pinnalle koskaan. En usko kaikkien kurjuutta kokevien olevan niin syntisiä, että sallit heidän mielummin odottavan kuolemaa, kuin elävän. 

Pääsiäinen on läsnä ja sinun ja poikasi tarinaa tulvii jokaisesta suunnasta. Eikä siinä mitään pahaa ole ja sai minutkin ajattelemaan suhdettani sinuun ja uskontoon. Minä jatkan elämääni ja joskus ajattelen sinuakin, mutta en lupaa uskovani. Sinä sen sallinet ja lempeästi hymyilet. 

 

Suhteet Oma elämä Ajattelin tänään Syvällistä

Vaikka tiedän, niin silti yllättää

Töihin lähtiessä ei ole enää pimeää. Luulen vieläkin, vaikka valoisia aamuja on usea takana, että olen myöhässä. Tuulilasin lävitse avautuu valoisa maisema, voin laittaa aurinkolasit ja fiilistellä musiikkia. Melkein kuin kesä ja melkein kuin olisin nuori ja vapaa. Mikäli ilmastointi ei pahastuisi, voisin avata sivulasin ja roikuttaa kyynärpäätä reteästi ulkopuolella. Järki on hyvä kumppani työmatkallakin. 

Ohitse kiitävää maisemaa sävyttävät sänkipellot lumen alta vapautuneina. Kevään ehdoton suosikkilintuni lokki, on usean kumppaninsa kera vallanneet pellot omikseen, ikään kuin omistaisivat ne. Niiden päitä pilkistelee sängen yläpuolella ja ne näyttävät kieltämättä pöljiltä, liekö leikkivät lehmiä laiduntaessaan. Lokin ensirääkäisy, keväällä kuultuna, kertoo talven taittuneen ja kesän olevan lähellä. Lokin ääni, sekä ilmassa lentävä olemus muuttuvat kiusalliseksi, ainakin Kauppatorilla istuessa, kun yrität syödä lihapiirakkaa ja väistellä ahnasta lintua, mutta näin keväällä, ihana lintu.

Näitä minä mietin ja ajelen kohti työpaikkaa. Ennen Sipoon kirkkoa valtaa äkillisesti ikävä. Se viiltää, satuttaa ja se ei ole reilu. Se ei kysele olenko matkalla töihin ja joudunko pyyhkimään valuvia ripsivärejä poskiltani. Muistan hidastaa ennen valvontakameraa ja ajattelen mitä sanoisin poliisille, jos hän minut jostain syystä pysäyttäisi. Jostain syvältä iskee ikävä, ennalta-arvaamatta, juuri kun en osannut olla valppaana. Miksi, kysyn itseltäni, vaikka tiedän vastauksen, ja vaikka vastaukseni olisi väärä ja lohdutukseksi annettu, niin se kelvatkoon. Takana viikonloppu, joka sisälsi ajan käyttöä vanhempieni, sekä biologisten että puolikkaiden. Anoppi. Mieheni sisko ja hänen lapsensa. Mieheni ja hänen lapsensa. Siskoni ja hänen lapsensa sekä hänen uusi miehensä ja hänen lapsensa. Juttelin, hymyilin, halasin ja olin onnellinen sekä kiinnostunut, mutta se mikä puuttui, oli minun lapseni. Tunsin tyhjyyttä sekä ikävää höystettynä epäonnistumisen tunteella. Kaikkien muiden, muttei minun. Meinasin laittaa pojille veistiä, mutta en tohdi heitä liikaa tökkiä huomionhakuisuudellani. Välit ovat hyvät, mutta äidin ikävä on suuri, puhumattakaan tyttärestä, joka lienee henkenä oli läsnä. Halatessa siskoni pientä tyttöä, havahdun ajatukseen hänen olevan juuri nyt samanikäinen kuin tyttäreni oli kuollessaan. Toivon, ettei ajatukseni välity tiukentuneessa halausotteessani. Itku pusertaa. 

Jatkan ajomatkaani, itken ja yritän hengittää syvään. Mietin, voisinko soittaa jollekin, mutta ennen kahdeksaa maanantaiaamuna se tuntuu tunkeilulta ja millä oikeudella työllistäisin jonkun muun arkiaamun surulla, minun lohduttamisella. Muutama kilometri ennen risteystä, josta yleensä käännyn, teen pikaisen päätöksen kääntyä tutulle tielle, jonka kautta matkani jatkuisi täysin jouhevasti, vain muuta hidastustöyssy ja nopeusrajoiutus kiirehtimistä estäen. 

Hevostallit, muisto muutamasta ratsastuskurssista lapsena. Rivitalo, jossa ystäväni asui silloin joskus, kun olimme hädin tuskin aikuisia. Talo, jossa melkein nuorena ajauduin seksuaalisen kokemuksen pariin, mutta väistin, en tahtonut. Talo, jossa esikoisen kummitäti asui silloin, kun vielä olimme tekemisissä. Pikkusiskoni perhepäivähoitopaikka seuraavan edessä. Onneksi nopeusrajoitus antaa mahdollisuuden muistojen pysyä mukana ajovauhdissa. Asunto tehdashallin päässä, Sinne muutimme minun ollessa yhdeksän, uusi paikkakunta ja uusi koulu ja melko uusi pikkusisko, jolle minun piti syötää ruokaa, jota hän ei tahtonut. Matka jatkuu. Kioski ja kauppa, joista toisesta lapsena ostin irtokarkkeja ja toisesta aikuisempana äidinmaidonvastikketta. Pieni vilkaisu kerrostaloon päin ja sen neljännen kerroksen parvekkeeseen. Siellä syntyi esikoiseni, toinen lapseni sekä unelma ikuisesta avioliitosta. Vain yksi niistä on jäljellä, esikoiseni, joka on osasyy itkuuni tänä aamuna. Itku kuitenkin laantuu ja hengitys on omassa hallussani. Muutama metri ja edessä on siskoni ja hänen uusperheensä uusi tuleva talo. Uusi alku usealle ihmiselle. Muutama minuutti aiemmen aloittamani matka tiellä, jolta en muistanut olevan niin paljon muistoja, päättyy ja kaarran sillalle, käännyn vasemmalle ja ajan ohitse talon, jossa nuorempi poikani asuu, Uudet kyynelet odottavat lupaa tulla ulos, mutta kiellän ne. Kääntyessäni vihdoin tielle, joka päässä on työpaikkani, on suruni sulanut sen kokoiseksi, että hallitsen itseni ja tervehtiessäni koulumme siistijää, hymyilen ja hän ei aavista sitä, että surin juuri kuollutta lastani ja ajoin lävitse yhden tien verran elämääni. 

Perheetapaamiset ovat edelleen minulle suloisen katkeria. Ne eheyttävät tapaamien kerrallaan, mutta samaan aikaan ne alleviivaavat surullisia tapahtumia ja etäisyyttä. Tokenenko koskaan ja kykenenkö joskus olemaan osa perhejuttuja ilman että suren tai huomaan omaan vajavaisuuteni. Mene ja tiedä, mutta rakkautta minulla on jaettavana jokaiseen erilaisen perheenjäseneni kanssa, muta suru minulla on yksin

 

Suhteet Oma elämä Ystävät ja perhe Mieli