Talo katselee joelle päin. Seisoo vakaana ja sulkee kellariinsa hyvyyden pesäkkeen. Rappusia laskeuduttua saapuu narisevalle ovelle. Ei ikkunoita, mutta sisällä aukeava näkymä aukeaa suoraan useamman ihmisen maailmaan ja sydämeen. Iällä ei ole väliä, ei ihonvärillä, ei uskonnolla eikä mielenmaiseman tilalla. Tähän Koloon mahtuvat kaikki, vaikka tila loppuisikin. Vastaanotto on lämmin. Olen läsnä Spr:n ystäväkoulutuksessa. 

Kuinka monet kerrat olen osallistunut keskusteluihin, joiden sisältönä on ollut ihmisten yksinäisyys ja pahoinvointi. Kuinka monta kertaa olen päivitellyt osattomuutta ja yhteiskunnan epäkohdista, jotka kohdistuvat kaikkein heikoimpiin. Monta kertaa. Monta kertaa olen myös lukenut mielipiteitä vanhustenhoidon tilasta, maahanmuuttajien kotouttamisen haasteista ja mielenterveyskuntoutujan yksinäisyydestä. Useimmissa mielipiteissä ilmaistaan, että tarttis tehdä jotain. Jonkun pitäisi tehdä. Jonkun pitäisi kantaa vastuuta ja välittää. Päivittelin ja huokailin lailla monen muun. Alleviivasin epäkohtia ja viisastelin sekä kohauttelin olkiani ja olin keinoton. 

Vapaaehtoinen. Vapaa olemaan ystävä. Vapaa tekemään oma osuutensa, jotta hyvä lähtisi kiertämään. Vapaa, ilman liiallisia velvoitteita. Vapaa tekemään edes jotain. Vapaaehtoisesti ystäväksi. 

Koska olen minä, niin tiedustelin lisäkoulutuksen mahdollisuutta. En ole edes aloittanut, mutta mieleni vaeltaa jo pitkällä. Näen mahdollisuuksia ja näen oppimista, antamista ja jotain sellaistakin, jota ei vielä ole olemassa. Luulen olevani sellaisen matkan alussa joka vielä minut yllättää. En pelasta maailmaa, mutta entä jos pelastankin sieluni ja jonkun tuntemattoman päivän? Jos kykenen olemaan ihminen ihmiselle niin, että siitä sikiää vuosien ystävyys. 

Istumme ja puhumme. Koulutus ei ole pitkä, ei kaiken kattava. Sen tehtävänä on avata ovi uuteen tapaan nähdä maailma ja uuteen tapaan kokea ystävyys. 

Minusta tulee vapaaehtoisesti ystävä.