Minulta ja meiltä usein kysytään, että missä olemme tavanneet. Netissä, on vastaus. Minua lähestyvän miehen kuvan alla luki: ”Ota riski ja rakastu suomenruotsalaiseen”. Nauratti, vastasin. Nyt olemme naimissa. 

Kuva, joka tuossa yläpuolella on, on mieheni lavastama ja ottama. En muista missä itse olin, mutta mieheni kertoi, että istui tunteja pläräten lapsensa legolaatikkoa ja etsi meiltä näyttäviä hahmoja. Talossa on taustalla jopa valot, jotta vaikutelma olisi hyvä. Facebook ilmoitti, että aikajanalleni on jaettu kuva. Kuvan alla luki: Hyvää naistenpäivää! Aika romanttista sanoisin ja hykertelin tyytyväisyyttäni enkä kaivannut suklaata enkä kukkia. Kuvaa katsoessani en vielä tiennyt meneväni naimisiin, mutta sitoutunut olin ja rakastunut. Kuvaa katsoessa vieläkin liikutun ja näen sieluni silmin mieheni aherruksen ja rakentamisen ilon. 

Olin vilahtanut mieheni deittisivustolla vain hetken ajan. Onneksi, sanoo hän ja voin yhtyä mielipiteeseen, olemmehan naimisissa. Mieheni pohti hetken syytä, miksi hänen profiiliaan ei oltu tarjottu esikarsinnan jälkeen minun sivullen, vaikka lähes kaikki ajatukset osuivat yhteen. Jouduin nolona paljastamaan, että minun kriteerilistalla oli pituusraja, jonka mieheni fyysinen mitta alitti. Hyvä muistutus siitä, että ei pidä laittaa liian tiukkoja kriteereitä, saattaa onni kulkea ohitse. 

Ensimmäisten puheluidemme aikana avasimme varovasti ajatusmaailmaamme. Salaisuus sieltä ja toinen täältä. Mielikuvissa oli vain netin kautta nähty kuva sekä deittisivustolle jaettu tieto. Mieheni ilmaisi, ettei ole rikas suomenruotsalainen. Mitä! Ei siis purjevenettä, purjehduskenkiä eikä neuletta, joka on huolettomasti heitetty harteille. Sedällä kuulemma on, joten pyysin sedän puhelinnumeroa ja sain vastaukseksi naurua. Kannatti jatkaa tutustumista, vaikka sain tavallisen työssäkäyvän suomenruotsalaisen. Onneksi, sillä juomalulujen harjoittelu rapujuhlia varten olisi muutoin ollut edessä. 

Puhelu numero kolme tai jotain ja avasin, melko erilaisen elämäni, odotin hiljaisuutta ja puhelun katkeamista. Mietin, kuinka kertoa kaikki se minkä olin jo ehtinyt kokea ja kuinka vakuuttaa tuntematon mies siitä, että olen nykyään tasapainoinen elämässä kiinni oleva nainen? Mietin sitäkin, että kuinka kummassa mies jaksoi kuunnella kaiken suoltamani, sillä olin sopivasti humalassa tuon puhelun aikana. Seuraavan päivänä ajattelin, ettei tarvitse viestiä odotella, krapulakin kiusasi ja jättimorkkis. Hyvää huomenta, on ehkä kauneimpia viestejä, jonka tuossa olotilassa voi saada. Vastasi tuo kummallinen suomenruotsalainen ja ehdotti tapaamista. 

Odottelin puutarhassa prinssiäni saapuvaksi. Saapuikin käyttäen navigaattoria ansiokkaasti, ilman tarkentavia ohjeita pyytävää puhelua. Ei saapunut valkealla ratsulla, vaan saapui kaasukäyttöisellä Fiat Puntolla, jonka sisällä roikkui vanilijantuoksuinen Wunderbaum. Haisee pahalta, ei tuoksu. Joimme kahvia, tuijotimme toisiamme silmiin, mietin kokoani ja tunsin itseni isoksi. Ajatusmaailmani huumaantui jokaisen sanan kohdalla ja olin kummallisessa olotilassa. Voisiko, satojen vuosien aikana jaettujen viestien, joidenkin treffikokemusten sekä jopa vakavan yrityksen jälkeen olla mahdollista, että edessäni on sopiva mies? Sopiva ja aivan ulkopuolella totutun. 

Uskalsin. Pelotti ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin tarttua kiinni kädestä, kuulla sanottuja sanoja ja uskoa niitä. On harmittavan vaikeaa luottaa ja olla olematta reipas. Rakastan sinua, sanoi hän ja sai vastaukseksi hiljaisuuden. Kuulin vain hänen sydämensä sykkeen ja oman salpautuneen hengitykseni. Seuraavat sanat vapauttivat – Ei sinun tarvitse rakastaa tai sanoa sitä. Minä rakastan meidän molempien puolesta. Ota aikasi, minulla on sitä sinulle loputtomasti. Kyllä minä silloinkin jo rakastin, mutta vaikenin, sillä en liikutukseltani kyennyt puhumaan. Nautin tilanteesta ja eheytin kaikkea pientä sisältäni. Sellaisia osa-alueita, jotka olivat olleet särki jo liian pitkään. Minua rakastetaan siten, että se ei vaadi minulta mitään. Se ei vaadi sanoja eikä edes tekoja. Sanat ja teot ovat tulleet näkyviksi, sillä niille on ollut tilaa. Niille on on ollut myös tahtoa. 

Kuinka paljon voikaan tapahtua rakkaudessa, kun kaksi sopivaa löytävät toisensa. He löytävät toisensa naurussa, arvomaailmassa ja hienotunteisuudessa toisen ajatuksia ja persoonaa kohtaan. Kunnioitus kasvaa huomaamatta ja sitä ei tarvitse erikseen pyytää eikä velvoittaa olemaan läsnä. Yhtäkkiä vieressäsi on paras ystäväsi, joka sanoo pitävänsä sinusta huolta. Sanoo sanan kiitos, koska kokee tulevana hyväksytyksi ja rakastetuksi omana itsenään. Toinen on riittävä. Toinen on vikoinen päivineen sellainen, jota ilman olisi vaikeampi elää. Loputon turva ja loputon ymmärrys. Vaikeudetkin ovat kanssani helppoja ja se on yksi kauneimmista asioista, jota minulle on koskaan sanottu. En siis pelkää vaikeuksia, vaan nekin ovat yhteen kasvattavia tekijöitä. Voin vain rakastaa. 

Me kaksi emme olisi tavanneet ilman nettiä. Me emme olisi naimisissa ilman yhteistä tahtoa elää erilaisen ihmisen kanssa kuin aiemmin. Yhteinen halu ja tahto sitoutua. Yhteinen uskallus, sillä rakastuminen on myös pelottavaa. 

Nyt ajamme yhteisellä kaasuautolla. Merkki on vaihtunut ja sen vaihdekepissä ei roiku Wunderbaumia.