Miltä näytän……

Oi Audrey. Jos minun pitäisi määritellä ihannenainen, ulkoisesti ja olemukseltaan, olisi Audrey hyvin lähellä sitä. Katsoessani itseäni kokovartaolopeilistä on kuva kovin toisenlainen. Muistuttaa kummasti ihan jotain muuta valkokankaalta tuttua naista……..

Justiina.jpg

Kevät on selvästi edennyt siihen vaiheeseen, että suojavaatetusta on vähennettävä ja mahdollisesti paljastettava ihoa muiden nähtäväksi, elotonta ja turhan valkoista. Kuhmurat ovat olleet sopuisasti piilossa pitkien lahkeiden suojassa, olemme olleet sovussa ja lähes ystäviä. Koko talven tarkoituksena ollut kiinteytys on kummallisesti epäonnistunut. En tiedä, liekö aikataulut pettäneet tai itsekuri, jonkun syytä tämä kuitenkin on.

Hetki sitten leikattu otsatukka ei asetu Audreyn tapaan vaan muistuttaa ennemmin Justinaan mallia. Käytän aamulla eräänkin hetken sitä asetellen, liiskaan ja vuoroin rullaan harjakihartimella. Päätä kääntäessä se näyttää hyvältä vasemmalta, mutta oikealle kääntämistä on syytä välttää. Asiaa ei auta, kiusallinen, tapani haroa hiuksiani. Asettuuhan tuo otsatukka jonkin ajan kuluttua ja sitten voinkin, kampaajani kauhuksi, leikata sitä epätasaiseksi tylsillä keittiösaksilla. 

Vartaloni malli on raskaan puoleinen, persevä ja rintava, joten Audreyn kepeä ja gasellimainen liikehdintä jää minulta väliin. Toisaalta en ihan saavuta Justiinan uhkeita muotoja, en myöskään äkkipikaista luonnetta enkä silmäpusseja. Kaksoisleuasta en ole ihan varma.

Peilistä katsoo kuitenkin minä. Keski-ikä on saavuttanut minut ja nyt olemme tiukasti yhdessä ja ihmettelemme sitä mitä yhdessä luomme. Luomuksena on muuttunut nainen, joka katsoessaan itseään, joutuu hyväksymään näkemänsä muutokset. Juttelen itselleni, hiljaa mielessäni, jottei mieheni ala epäillä mielenterveyttäni, ja tutustun muuttuneeseen minääni. Nousen lattialta hieman kankeammin ja selkäni suoristuminen on hitaampaa. Tarvitsen enemmän unta ja herättyäni keveän kuorsaavasta unestani, jäävät tyynyn saumojen  painaumat melko pitkäksi aikaa näkyviin. Valuneen kuolan saan pyyhittyä, jälleen mieheltäni huomaamatta, helposti pois. 

Mietin mitä murrosikäiset oppilaani näkevät edessään. Mietin mitä bonuslapseni näkevät, kun vertaavat olemustani äitinsä yhdeksän vuotta nuorempaan olemukseen. Mietin ja osin vieläkin hämmästelen, mieheni ihastusta vartaloani ja ulkonäköäni kohtaan, mutta hyväksyn ihailun ja yritän parhaani mukaan uskoa sen todenmukaisuuden. 

Peilikuvani on siis viime viikkoina alkanut jutella minulle ja vaatinut huomiota. Vartaloni on pyytänyt ja anellut venyttelyä ja liikuntaa. Uuden työnkuvani johdosta olen joutunut miettimään ulosantiani ja sanojani, sillä murrosikäiset tarkastelevat tarkasti jokaista sanaani ja elettäni arvioiden ja tutkien. Onneksi työkaverini ovat tuttuja, mutta olen nähnyt heitä muutaman vuoden ajan harvakseltaan, koska työnkuvani oli liikkuvaista sorttia. Näkevätkö he muutoksen yhtä lailla kuten minä? Huomaavatko vanhentuneen naisen ja ikääntyvän vartalon vähemmän siron liikahtelun?

En ole murheissani enkä kulje katse maahan luotuna, En häpeile vaan oikeastaan suhtaudun kieroutuneella mielenkiinnolla iän mukanaan tuomiin muutoksiin. En tahdo taistella aikaa ja tosiasioita vastaan, olenhan liian laiska ja mukavuudenhaluinen. Olen 45- vuotias, joten en todellakaan ikäloppu, enkä ehkä ihan niin raihnainen, kuin edellä olen kirjoittanut. Yhtä kaikki on tapahtunut muutoksia. Muistan kuinka 39- vuotiaana vielä mietin, että mitä ihmettä yli nelikymppiset naiset oikein huokailevat. Nyt ymmärrän. On siis astuttava muutoksen laivaan ja otettava hyväksyntä matkakumppaniksi. 

Näitä minä mietiskelin mm. eilen maatessani sinisen jumppapalloni päällä. Keinuttelin itseäni edestakaisin ja asettauduin mahalleni makaamaan tarkoituksena rentoutua. Rentouduinkin oikein hyvin ja tuloksena oli vapautunut pieru. Onneksi olin yksin kotona ja päätin olevani riittävän rentoutunut ja siirryin tyhjentämään tiskikonetta. 

Suhteet Oma elämä Ajattelin tänään

Muistutus

Olen ollut kiireinen. Tai niin luulen, tai annan itseni ajatella. Olet käynyt mielessäni vain arkisesti ja niin on hyvä, mutta tänään pysähdyin keskusteluun tuntemattoman ihmisen kera ja puhuimme sinusta. Tuntui hyvältä sanoa nimesi ääneen. Se ei tuntunut samalta kuin sinun ollessa pieni, mutta tutulta, ja edelleen näen sen usein kirjoitettuna; Christina, voi kuinka kauniilta se näyttääkään. Siellä missä sinä olet, ei ehkä käytetä nimiä vaan jokainen oleva on itsessään, ilman nimeä tai erittelyä, tärkeä ja tunnistettava. En tiedä ja tuumaukseni tuntuvat varmasti hulluilta, mutta kuolemanjälkeisestä elämästä minulla ei ole kuin mielikuvitukseni. Sama kun kirjoitan fiktiota, niin maailma aukenee, ei ole rajoja eikä sääntöjä. Siihen asti kunnes kuolen, saan ajatella sen jälkeisestä olemisesta ihan mitä vaan. Saattaa olla niinkin, ettei mitään ole, mutta tahdon sen sulkea pois. Jos mitään ei ole kuoleman jälkeen, niin sinäkin lakkaisit olemasta ja se olisi liian vaikea asia ajatella. 

Tuntui erilaiselta puhua sinusta. Erilaiselta osin seni vuoksi etten ole aikoihin käynyt lävitse tapaturmaasi ja aikaa sen jälkeen. Antauduin muistoille ja tuntemuksille ja arvostan kuulijan arvostavaa osallisuutta ajatuksilleni ja sinun kuolemallesi. On maanantai ja puhun sinusta aivan tavallisesti. En hae kuvaavia sanoja, vaan kerron sen miltä tuntui. On melko vaikeaa kertoa päävammasta ja siitä aiheutuvasta kuolemasta niin, etteikö kuulija näe kauhukuvia mielessään ja kuvittele tilannetta omalle lapselle tapahtuvaksi. Kerroin kuitenkin ja hyvä niin. 

Kiireeni keskellä olen ehtinyt epäröidä omaa osallisuuttani ihmisten elämään. Osa epäröinnistäni on kohdistunut veljiisi. En ole riittävä ja on lähes absurdia kuinka kerjään vastausta viesteihini, ihan kuin voisin jotain elettyä ja koettua korvata ja eheyttää. En eheytä heidän elämäänsä, mutta jokainen peukku tai yksittäinen saatu sana saavat oloni tuntumaan tärkeältä. Sinä olet jossain, ehkä joka puolella, mutta veljesi ovat naapurikaupungissa. Etäisys ei ole kummoinen, mutta menettämisen pelko valtaa minut välillä, vaikka ajattelen rationaalisesti ja jyrähtelen itselleni moittivasti ja käsken lopettaa hössöttämisen. Muistan miltä tuntui päästää veljesi ulos kuolemasi jälkeen. Pelkäsin niin hirvittävästi, että kynteni tulivat huolellisesti pureskelluiksi ja tupakkaa kului holtiton määrä. Vaikeinta oli esittää huoletonta oven avauduttua ja piilossa huokaisin helpotuksesta, kun veljesi asettuivat omiin sänkyihinsä ja nukahtivat. Olivat turvassa, mutta huoleni ehti jo seuraavaan päivään ja minä en nukkunut kovin hyvin. 

Tänään sain muistutuksen tärkeydestäni tai ainakin osallisuudestani jonkun muun elämään, kuin oman lapseni. Sain kaveripyynnön, hyväksyin sen ja sain viestin, jonka luettuani huomasin lähes itkeväni bataatteja valitessani. Entinen oppilaani kysyi muistanko häntä. Muistan. Hän kertoo voivansa nykyään hyvin ja pyytää anteeksi aikoja, jolloin hänen sisäinen maailmansa aiheutti myllerystä koulussa. Sanaton olo ja samalla kiire loppuu. 

Voi mitä tunteita lapseni. Mieleeni tulvivat muistot sinusta, veljistäsi ja useaan entiseen ja nykyiseen oppilaaseen, joiden elämään minulla on osallisuus. Se mitä teen ja mitä sanon vaikuttavat. Kiireen hälvettyä ja oloni asettuessa jälleen tärkeimpiin asioihin, eli ihmisiin, huomaan olevani onnekas ja oleellinen osa tätä palettia, jota elämäksi kutsutaan. 

Mietin sinua taas levollisemmin eikä haittaa vaikka oletkin arkinen ajatus kaupassa käynnin ja työmatkan välillä. Olethan osa elämääni, joten arkisuus on vain hyvä. 

Kiitos, että muistutit minua tärkeistä asioista ja ehkä juuri sinä saat aikaan asioita, jotka osoittavat, vaikka viestin kautta, että minulla on edelleen tärkeä osa elämässä. 

Suhteet Oma elämä Vanhemmuus Työ