Lily

Naislaif

Naislaif
Naislaif

Jouluinen tarina tämäkin…..

sänky.png

Se asui sängyn alla, kuten mörön pitääkin. Aikuiset kertovat lapsilleen, ettei sänkyjen alla ole eikä asu mörköjä. Vähänpä tietävät tai muistavat. Kerron sinulle salaisuuden, toisin kuin Joulupukki on satua, niin möröt ovat totta. Ne muuttavat sängyn alle asumaan samaan aikaan kuin sinäkin siirryt omaan sänkyysi nukkumaan  ja kasvavat samaan tahtiin kanssasi. Onneksi niin, sillä möröillä on tärkeä tehtävä. Niiden tehtävänä on elää mukana peloissa, epävarmuuksissa ja kesyttää ne ja ajaa lopulta pois. Saran sängyn alla asui Mörkö ja Sara oli nähnyt sen, mutta ei vielä uskonut siihen.

Mörkö oli pieni, sellainen pääjalkainen, jonka keho oli peittynyt harmahtavaan karvaan ja pienet sormet ja varpaat harottivat vähän jokaisen ilmansuuntaan. Silmät olivat pienet ja pyöreät ja totta tosiaan loistivat pimeässä kuin kekäleet, jos sattui yöllä sängyn alle kurkistamaan. Möröt osaavat muuntua taustansa mukaan ja siksi kyvyttömät ja tylsät aikuiset eivät niitä erota lapsen pyytäessä heitä tarkistamaan tilanteen. Mörkö oli kuullut kameleonteista, jota ansiokkaasti vaihtavat väriään taustansa mukaan, mutta Mörköpä osasi siirtyä paikasta toiseen näyttäen tismalleen siltä minkä päällä kulloinkin sattui liikkumaan. Isoäidin värikkään räsymaton päällä liikkuva Mörkö on siis vaikeasti havaittavissa ja yhden, niin tai kaksi kertaa, on talon kissa mahdollisesti tehnyt mörköhavainnon.  Tämä Mörkö asui onneksi kissattomassa talossa. Mörkö asui Saran sängyn alla, viereisessä huoneessa asui Tomas, isoveli, oman Mörkönsä kanssa ja isoimmassa makuuhuoneessa asui isä. Isän möröstä ei ollut tietoa. Äitiä ei ollut. Mörkö oli kuullut, että äiti oli karannut merille ja liittynyt lienee merirosvolaivastoon tai sitten oli siellä vain töissä, mutta yhtä kaikki äitiä ei tässä talossa ollut. Isän pitkä ja laiha olemus oli äidin lähtöpäivän painunut hieman kasaan ja olkapäät olivat siitä alkaen suuntautuneet surullisesti eteenpäin. Isän puheääni oli hiljainen ja katse silmissä haikeutta täynnä. Sara rakasti isäänsä ja olisi tahtonut lohduttaa, mutta pienenä 8- vuotiaana Sara ei tiennyt miten.

Joulu oli jo ovella ja Sara muistelu aikaisempia jouluja. Tuoksut olivat oikeat. Siitä pitivät huolen samassa talossa asuva täti, joka oli suunnattoman lihava ja tuoksui myös kesällä kanelilta. Täti leipoi ja täytti Saran perheen joulupöydän tortuilla, pipareilla ja hedelmäkakuilla. Pyylevä olemus liikkui yllättävän ketterästi keittiön tiskipöydän ja ruokapöydän väliä hänen asetellessa, syömättä jäävät herkkunsa, rypyssä olevan pöytäliinan päälle. Täti poistui ja isoäiti valtasi seuraavaksi tilan. Kinkkua ja laatikoita. Rosollia ja joka vuosi epäonnistunutta vaalean punaista kermajuttua, johon isoäiti laittoi vahingossa sokeria etikan sijaan. Kukaan ei maininnut asiasta ja iloisemmassa perheessä asialle olisi naurettu, mutta ei Saran perheessä. Lahjoja saatiin ja ne jaettiin kuusen ympärillä. Takassa loimusi kituva tuli ja radiosta kuului surumielisesti veisattuja joululauluja. Hyvää yötä sanottiin ja jokainen vetäytyi huoneeseensa, jossa Mörkö odotteli.

Jokainen Mörkö teki kaikkensa saadakseen surun katoamaan. Niiden työnkuvaan kuului myös pelkojen haihduttaminen ja se olikin vaikein työ. Saran Mörkö oli vielä nuorin ja kokematon, mutta sillä oli aavistus surun ja pelkojen syntylähteestä. Äiti lähti ja sen jälkeen isä valahti haikeaksi. Isoäiti muuttui hössöttäväksi ja Tomaksen olemus oli täynnä pidätettyä kiukkua. Tomaksen Möröllä oli valtaisa urakka, mutta nyt oli nähtävissä edistymistä. Tomas oli kehottanut Saraa katsomaan sänkynsä alle. Katsomaan oikein tarkkaan siten, ettei katso vaan antaa silmien tehdä havaintoja ilman aivojen käskyjä. Jouluaattoaamuna Sara oli päättänyt tehdä, kuten Tomas oli käskenyt. Varovasti Sara siirsi sivuun päiväpeiton reunaa. Sara makasi vatsallaan sängyssä, joten se mitä Mörkö ensimmäiseksi näki, oli alaspäin roikkuva tumma otsatukka ja silmät, joita Sara siristeli. Sara ei ihan tiennyt, kuinka silmillä katsotaan ilman, että niillä katsotaan. Molemmat tuijottivat toisiaan. Mörkö näki kyllä, mutta Saralla kesti pidemmän aikaa. Asento oli hieman huono ja Sara siirtyi lattialle makaamaan. Vettä melkein valui silmistä, mutta Sara ei antanut periksi. Hiljalleen Sara erotti hahmon. Mörkö istui kärsivällisesti risti-istunnassa ja odotti. Se tiesi, että tänään Sara näkee sen ja uskoo häneen.

Pieni pääjalkainen Mörkö ja pieni Sara tuijottivat toisiaan. Möröllä oli päässään tonttulakki, jota se oli pitänyt jo vuosia. Mörkö rakasti joulua. Tarkkaan ei ole tieteellisesti todistettu kuinka pienet lapset ja Möröt kommunikoivat. Sanatonta lienee pääsääntöisesti ja ehkä eleitä ja ilmeitä. Keskenään möröt puhuvat kyllä. Sara istui ja tuijotti. Ja sitten istui ja tuijotti. Mörkö teki työtään ja sitten se katosi.

Jouluiset tuoksut tulvivat tuttuun tapaan keittiöstä. Lihava täti oli tehnyt taikojaan ja tänä vuonna hedelmäkakun korvasi taatelikakku ja tänä vuonna kakku syötiin kokonaan Tapaninpäivään mennessä. Isoäiti saapui kinkkuineen. Isä oli edelleen surumielisen näköinen, mutta ihan kuin toinen olkapää olisi yllättäen muistanut vanhan ryhdikkään paikkansa. Takassa loimusi kunnon tuli, kiitos Tomaksen, joka ohi mennessään pörrötti Saran tukkaa. Sara nyökkäsi Tomakselle, joka ymmärsi heti, että Sara oli nähnyt oman Mörkönsä. Ilta eteni tutusti, mutta kuusi ei ehkä ollut ihan yhtä kenallaan, kuin edellisinä jouluina. Hämärässä erottui hymyjä ja jotain, jota melkein pystyi sanomaan nauruksi. Huoneiden ovet olivat auki, mutta kukaan ei kiirehtinyt huoneen suomaan hämärään. Tuntui hyvältä olla yhdessä. Ei ihan riemukkaalta, mutta kuitenkin melko kivalta. Isä jopa hyräili, Sara kyllä kuuli sen, vaikka kysyttäessä isä sen kielsikin.

Jouluyönä Mörkö palasi. Se tuli, kuten möröt yleensä saapuvat, huomaamatta ja hiljaa. Se huomasi, että Sara oli jo nukahtanut. Ihan kuin tyttö olisi hymyillyt ja tummaa otsatukkaa peitti tonttulakki. Mörön sydämessä liikahti. Mörkö rakasti joulua ja ehkä tämän joulun jälkeen Sarakin oppisi siitä enemmän pitämään. Jotain oli tapahtunut. Ei ollut tapahtunut joulunihmettä, ei suinkaan. Mörkö vain oli tehnyt työtään. Sara oli tehnyt oman osuutensa ja kohdannut pelkonsa ja surunsa lähteen. Vuosia sitten äidin karattua merille oli ollut jouluaatto. Ilmankos koko perhe oli ollut alakuloisuuteen taipuvainen ja jouluvastainen.

Onneksi on Mörköjä, jotka asuvat sängyn alla. Onneksi on lapsi, jotka kohtaavat pelkonsa ja luottavat Mörön apuun sitä pelkäämättä ja sitä pois häätämättä. Onneksi aikuiset eivät mörköjä näe ja häätäminen sitä myöden vaikeutuu. Ja kyllä minä niin luulen, että aikuisten sänkyjen alla asuu mörköjä. Kun vain aikuisetkin niihin ymmärtäisivät luottaa ja ottaa avukseen.

Kiitos sinulle, kun luit.

Hyvää joulunaikaa. Olkoon se sellainen kuin toivot.

Kohdataan pelkomme, mutta ennen kaikkea kohdataan hyvä ja se rakkaus, joka meillä on saatavilla.

–          Maarit

Avainsanat:
Kulttuuri Suosittelen Höpsöä
Naislaif

Kaikki ei ole sitä miltä se näyttää, aina….

Odotin oven sulkeutumisen ääntä. Vapauttava kolahdus, nousin ylös ja helpotus ympäröivästä hiljaisuudesta oli suuri. Tyhjä koti ja vain minun paljaiden varpaiden tuottama ääni kuuluui kulkiessani vessaan. En kurkannut peilikuvaani, en kammannut tukkaani ja hampaani pesin juuri ja juuri. Aamu-tv päälle. Villasukat ja villatakki, mutta ei rintsikoita, eikä housuja, jotka kestäisivät vieraiden katseita. Kahvia ja leipää. Sivuutin ärsytystä herättäviä tekijöitä kuten esiin jätettyjä astioita, ruokatuotteita ja nenäliinan. Tänään ne ärsyttävät, mutta jokin muu päivä olisivat luonnollisia elämään kuuluvia asioita. On lomani ensimmäinen aamu ja minä itken.

Tavatessa, uusi tuttavuus, ei aavista minun sisällä asuvia tunteita, kolhuja ja karikkoja, joita elämän aallot ovat muovanneet. Näytän hymyilevältä ja ihan tavanomaiselta keski-ikäiseltä naiselta. Naiselta, joka on itsevarman oloinen, nauravainen, puhelias ja nopeasti toimeen tarttuva. Olen jokin aika sitten mennyt naimisiin ja hehkun rauhallisuutta elämäni ollessa raiteillaan. Elämä on  mielestänil ahja ja hyvien asioiden olisi annettava näkyä ja kiertää. Saan olla oma itseni, mutta mielellään vain siten, että edellä kuvattu näkyisi ja sisällä asuva pysyisi piilossa. 

Ihminen voi olla sisältä rikki, vaikka ulkoisesti sitä ei havaitsisi edes tarkkaan katsomalla. Kun ihminen on sisältä rikki, niin hän ei koskaan enää ole luottavaisesti uuteen tarrautuva. Rikottu ei oleta turvallisuuden olevan pysyvä olotila. Rikkinäinen ihminen eheyttää kyllä itseään, jos jaksaa ja kykenee, mutta sileää ja arvetonta hänestä ei tule. Ja joskus rikkinäinen jää rikotuksi ja elää hyvin toisin kuin moni ymmärtää. Itse elän ulkoisesti, hyvin paljon myös sisäisesti, eheytynyttä rikotun ihmisen elämää. Aika ajoin rikottu osuus minussa puskee esiin, silloin olen erilainen ja silloin itken. 

Ihmisen voi rikkoa niin monin tavoin, että en kykene edes kuvittelemaan. En myöskään kuvittele olevani ainutlaatuinen ja kaikkein eniten rikottu. Olenpa vain nainen, joka tahtoisi olla rikkomaton, mutta onko sellaista edes olemassa? Luulen, että täysin ehyenä ei elämäänsä loppuun asti kulje kukaan. 

Menin rikki ensimmäisen kerran vauvana, silloin kun muistini oli vielä kehittymätön, mutta aivoni kuitenkin tallensi hylkäämisen itseensä. Äidittömyys. Rikki olen mennyt alistavista sanoista ja vaatimuksista. Olen sävähtänyt lyönneistä ja sanomattomista sanoista, jotka kulkeutuvat huoneen toiselta puolelta kuin huuto. Olen pelännyt. Olen ollut muovattavissa ja on vaadittu etten saa muuttua. Kuka kykenee olemaan elämänsä lävitse muuttumaton? Olen hautautunut sisääni ja saanut sitä hyväksynnän ja kehoituksen pysyä siellä. Älä ajattele, älä tunne, mutta jos teet niin, niin tee se toisen tahdon mukaan. Olen kohdannut lapseni kuoleman. Luulin sitä ennen olleeni rikki, mutta minulla oli siitä vain kalpea aavistus. Ihminen voi hajota tuhansiin ja taas tuhansiin paloihin. Kun on ehetymisen aika, niin jokaista palasta ei enä löydy, joten ehjää ei rikotusta kokonaan saa. Liimaamalla saadaan jotakuinkin entistä muistuttava, mutta sitä ei voisi myydä alkuperäisenä. Se myytäisin alennuksella kirpputorilla, sillä säröt ovat paljain silmin nähtävissä. Rypistetty paperi ja sen suoristamisyritys on kalpea ja keveä keino yrittää hahmottaa rikotun vaikeus tulla jälleen entiseksi. Rikottu ei koskaan ole enää ehjä. 

Usein rikottu eheytyy siksi, että sitä häneltä odotetaan, jottei hän tuottaisi muille pahaa mieltä. Itse olen esittänyt ehjempää kuin olenkaan, koska vastapuoli selvästi ahdistuu. Hymy, joka on selvästi onnellisuuden merkki, hämää hyvin. Rikotun velvollisuus on olla reipas, koska apua on saatavissa ja aika parantaa haavat. Aurinko paistaa risukasaankin ja onhan rikotulla mahdollisesti työpaikka, parisuhde tai koiran kanssa voi lenkkeillä. Ei auta itku markkinoilla, vaan eteen päin elävän mieli. En tiedä mikä on sopiva aika olla rikki ja missä vaiheessa voi maailmalle julistaa, että nyt olen ehyt ja tästä eteenpäin vain hymyilen ja jaan kaikille kaikkea hyvää? 

Omalla kohdallani tuo kaikki on suloisessa sekamelskassa. Voi olen onnellinen ja voin hyvin. Elämä on tosiaan lahja. Minun on helppo nauraa ja jopa suunnitella tulevaa. Ja sitten minussa asuu suru ja minussa asuu pelko. En kykene täysin koskaan olemaan huoleton ja peloton. Kaiken onneni keskellä olen rikkinäinen. Oli aika jolloin vihasin rikkinäisyyttäni ja kadehdin huolettomalta näyttäviä elämiä. Kuka tahtoisi myöntää olevansa henkisesti rampa ja vahingoitettu? Ihmistä, joka on rikki ja eheytyy, ihaillaan ja häntä suitsutetaan. Eheytynyt on ihmeellinen olento, joka on selvinnyt jostain kamalasta. Ei ole. Hän on ihminen, joka tahtoisi jotain täysin muuta, Vaikeudet muuttuvat viisaudeksi? Niin tai sitten ne vain hajoittavat ja saavat maailman näyttämään toivottomalta ja harmaalta, saattavat saada ihmisen kaatumaan, tarttumaan pulloon tai saattavat olla este elämälle. 

Minun lohtuajatukseni on se, että voin kuolla. Jos mikään muu ei enää toimi, niin kuolema korjaa armollisesti viileään syliinsä. Ei, en ajattele itse riistäväni henkeäni, mutta se että kaikki loppuu aikanaan, lohduttaa ajatuksena. Nyt, näin joulun alla, kun kaikki hehkuu rauhaa ja rakkautta, minun rikkinäisyyteni tulee esiin. On vaikea kestää hyvää ja hyvyyttä. Hyvän, rakkauden ja lempeyden läsnäolo tukahduttaa ja saa muistamaan kaiken menetetyn ja aiemman elämän osattomuuden kokemukset. Ne eivät enää ole totta ja uusi elämäni on hyvin toisenlaista. Miksi se siis on muka vaikeaa? Siksi, että jokin on täysin murskattu ja se ei siitä eheydy koskaan. Osaan nauttia, mutta osaan myös käyttäytyä niin, että muut luulevat minun olevan samalla tasolla ja ymmärryksellä varustettu. Minä en täysin ymmärrä eheämmän ihmisen elämää ja toivoisin minulla siihen olevan oikeuden. En tahtoisi esittää eheää siksi, että se on yleisemmin hyväksyttyä ja sopivaa, jottein ikäviä asioita puhuttaisi kahvipöydässä. 

Onneksi elämässäni on ihmisiä, jotka sanomattakin ymmärtävät rikotun ihmisen ajatuksenkulkuja. On ihmisiä, joiden keskellä saan olla henkisesti rampa ja sydämestä satutettu. Niille, jotka eivät täysin ymmärrä, toivoisin myötämielisyyttä meitä toisin ajattelevia kohtaan. Ei ole onnesta pois, jos toinen ei onnea samassa asiassa näekään. Eikä ole minun omastani pois, jos joku muu hehkuttaa piparien paistamisesta saamaansa mielihyvää. Pahoittelen mahdollisesti tuottamaani mielipahaa, jos olen joskus, minun mielestä kliseiset, elämään kuuluvat traditiot mollannut. Silloin minulla on vain niin kovin paha olla, että en kestänyt sitäkään vähää hyvää, jota nyt jo kestän. 

Mörköilen muutaman päivän. Suren itseni kanssa entistä elämääni ja sen tuottamia säröjä, joita kovasti yritän paikkailla. Minulla on ystäviä joiden ymmärrys ja rakkaus tekevät parhaansa, mutta silti minä olen aina vähän rikki. 

Avainsanat:
Suhteet Oma elämä Mieli Syvällistä