Kaikki ei ole sitä miltä se näyttää, aina….

Odotin oven sulkeutumisen ääntä. Vapauttava kolahdus, nousin ylös ja helpotus ympäröivästä hiljaisuudesta oli suuri. Tyhjä koti ja vain minun paljaiden varpaiden tuottama ääni kuuluui kulkiessani vessaan. En kurkannut peilikuvaani, en kammannut tukkaani ja hampaani pesin juuri ja juuri. Aamu-tv päälle. Villasukat ja villatakki, mutta ei rintsikoita, eikä housuja, jotka kestäisivät vieraiden katseita. Kahvia ja leipää. Sivuutin ärsytystä herättäviä tekijöitä kuten esiin jätettyjä astioita, ruokatuotteita ja nenäliinan. Tänään ne ärsyttävät, mutta jokin muu päivä olisivat luonnollisia elämään kuuluvia asioita. On lomani ensimmäinen aamu ja minä itken.

Tavatessa, uusi tuttavuus, ei aavista minun sisällä asuvia tunteita, kolhuja ja karikkoja, joita elämän aallot ovat muovanneet. Näytän hymyilevältä ja ihan tavanomaiselta keski-ikäiseltä naiselta. Naiselta, joka on itsevarman oloinen, nauravainen, puhelias ja nopeasti toimeen tarttuva. Olen jokin aika sitten mennyt naimisiin ja hehkun rauhallisuutta elämäni ollessa raiteillaan. Elämä on  mielestänil ahja ja hyvien asioiden olisi annettava näkyä ja kiertää. Saan olla oma itseni, mutta mielellään vain siten, että edellä kuvattu näkyisi ja sisällä asuva pysyisi piilossa. 

Ihminen voi olla sisältä rikki, vaikka ulkoisesti sitä ei havaitsisi edes tarkkaan katsomalla. Kun ihminen on sisältä rikki, niin hän ei koskaan enää ole luottavaisesti uuteen tarrautuva. Rikottu ei oleta turvallisuuden olevan pysyvä olotila. Rikkinäinen ihminen eheyttää kyllä itseään, jos jaksaa ja kykenee, mutta sileää ja arvetonta hänestä ei tule. Ja joskus rikkinäinen jää rikotuksi ja elää hyvin toisin kuin moni ymmärtää. Itse elän ulkoisesti, hyvin paljon myös sisäisesti, eheytynyttä rikotun ihmisen elämää. Aika ajoin rikottu osuus minussa puskee esiin, silloin olen erilainen ja silloin itken. 

Ihmisen voi rikkoa niin monin tavoin, että en kykene edes kuvittelemaan. En myöskään kuvittele olevani ainutlaatuinen ja kaikkein eniten rikottu. Olenpa vain nainen, joka tahtoisi olla rikkomaton, mutta onko sellaista edes olemassa? Luulen, että täysin ehyenä ei elämäänsä loppuun asti kulje kukaan. 

Menin rikki ensimmäisen kerran vauvana, silloin kun muistini oli vielä kehittymätön, mutta aivoni kuitenkin tallensi hylkäämisen itseensä. Äidittömyys. Rikki olen mennyt alistavista sanoista ja vaatimuksista. Olen sävähtänyt lyönneistä ja sanomattomista sanoista, jotka kulkeutuvat huoneen toiselta puolelta kuin huuto. Olen pelännyt. Olen ollut muovattavissa ja on vaadittu etten saa muuttua. Kuka kykenee olemaan elämänsä lävitse muuttumaton? Olen hautautunut sisääni ja saanut sitä hyväksynnän ja kehoituksen pysyä siellä. Älä ajattele, älä tunne, mutta jos teet niin, niin tee se toisen tahdon mukaan. Olen kohdannut lapseni kuoleman. Luulin sitä ennen olleeni rikki, mutta minulla oli siitä vain kalpea aavistus. Ihminen voi hajota tuhansiin ja taas tuhansiin paloihin. Kun on ehetymisen aika, niin jokaista palasta ei enä löydy, joten ehjää ei rikotusta kokonaan saa. Liimaamalla saadaan jotakuinkin entistä muistuttava, mutta sitä ei voisi myydä alkuperäisenä. Se myytäisin alennuksella kirpputorilla, sillä säröt ovat paljain silmin nähtävissä. Rypistetty paperi ja sen suoristamisyritys on kalpea ja keveä keino yrittää hahmottaa rikotun vaikeus tulla jälleen entiseksi. Rikottu ei koskaan ole enää ehjä. 

Usein rikottu eheytyy siksi, että sitä häneltä odotetaan, jottei hän tuottaisi muille pahaa mieltä. Itse olen esittänyt ehjempää kuin olenkaan, koska vastapuoli selvästi ahdistuu. Hymy, joka on selvästi onnellisuuden merkki, hämää hyvin. Rikotun velvollisuus on olla reipas, koska apua on saatavissa ja aika parantaa haavat. Aurinko paistaa risukasaankin ja onhan rikotulla mahdollisesti työpaikka, parisuhde tai koiran kanssa voi lenkkeillä. Ei auta itku markkinoilla, vaan eteen päin elävän mieli. En tiedä mikä on sopiva aika olla rikki ja missä vaiheessa voi maailmalle julistaa, että nyt olen ehyt ja tästä eteenpäin vain hymyilen ja jaan kaikille kaikkea hyvää? 

Omalla kohdallani tuo kaikki on suloisessa sekamelskassa. Voi olen onnellinen ja voin hyvin. Elämä on tosiaan lahja. Minun on helppo nauraa ja jopa suunnitella tulevaa. Ja sitten minussa asuu suru ja minussa asuu pelko. En kykene täysin koskaan olemaan huoleton ja peloton. Kaiken onneni keskellä olen rikkinäinen. Oli aika jolloin vihasin rikkinäisyyttäni ja kadehdin huolettomalta näyttäviä elämiä. Kuka tahtoisi myöntää olevansa henkisesti rampa ja vahingoitettu? Ihmistä, joka on rikki ja eheytyy, ihaillaan ja häntä suitsutetaan. Eheytynyt on ihmeellinen olento, joka on selvinnyt jostain kamalasta. Ei ole. Hän on ihminen, joka tahtoisi jotain täysin muuta, Vaikeudet muuttuvat viisaudeksi? Niin tai sitten ne vain hajoittavat ja saavat maailman näyttämään toivottomalta ja harmaalta, saattavat saada ihmisen kaatumaan, tarttumaan pulloon tai saattavat olla este elämälle. 

Minun lohtuajatukseni on se, että voin kuolla. Jos mikään muu ei enää toimi, niin kuolema korjaa armollisesti viileään syliinsä. Ei, en ajattele itse riistäväni henkeäni, mutta se että kaikki loppuu aikanaan, lohduttaa ajatuksena. Nyt, näin joulun alla, kun kaikki hehkuu rauhaa ja rakkautta, minun rikkinäisyyteni tulee esiin. On vaikea kestää hyvää ja hyvyyttä. Hyvän, rakkauden ja lempeyden läsnäolo tukahduttaa ja saa muistamaan kaiken menetetyn ja aiemman elämän osattomuuden kokemukset. Ne eivät enää ole totta ja uusi elämäni on hyvin toisenlaista. Miksi se siis on muka vaikeaa? Siksi, että jokin on täysin murskattu ja se ei siitä eheydy koskaan. Osaan nauttia, mutta osaan myös käyttäytyä niin, että muut luulevat minun olevan samalla tasolla ja ymmärryksellä varustettu. Minä en täysin ymmärrä eheämmän ihmisen elämää ja toivoisin minulla siihen olevan oikeuden. En tahtoisi esittää eheää siksi, että se on yleisemmin hyväksyttyä ja sopivaa, jottein ikäviä asioita puhuttaisi kahvipöydässä. 

Onneksi elämässäni on ihmisiä, jotka sanomattakin ymmärtävät rikotun ihmisen ajatuksenkulkuja. On ihmisiä, joiden keskellä saan olla henkisesti rampa ja sydämestä satutettu. Niille, jotka eivät täysin ymmärrä, toivoisin myötämielisyyttä meitä toisin ajattelevia kohtaan. Ei ole onnesta pois, jos toinen ei onnea samassa asiassa näekään. Eikä ole minun omastani pois, jos joku muu hehkuttaa piparien paistamisesta saamaansa mielihyvää. Pahoittelen mahdollisesti tuottamaani mielipahaa, jos olen joskus, minun mielestä kliseiset, elämään kuuluvat traditiot mollannut. Silloin minulla on vain niin kovin paha olla, että en kestänyt sitäkään vähää hyvää, jota nyt jo kestän. 

Mörköilen muutaman päivän. Suren itseni kanssa entistä elämääni ja sen tuottamia säröjä, joita kovasti yritän paikkailla. Minulla on ystäviä joiden ymmärrys ja rakkaus tekevät parhaansa, mutta silti minä olen aina vähän rikki. 

Kommentit (8)
  1. Tulin kommentoimaan ja luin kommentit ja ajattelin, ettei enää ole mitään lisättävää. Mutta silti: miksei säröjä tunnusteta enemmän? Kyllä eletty elämä jokaista kolhii, toisia kovemmin kuin toisia, mutta kuitenkin. Ei niin monen tarvitsisi heikkopäisenä esittää täydellisen ehjää.

    Hmm.

    1. Hyvä hmmm.

      Säröt saisivat näkyä enemmän. Kuinka paljon helpompaa olisi kaikille, kun ei tarvitsisi liian reipasta esittää. 

      Ajatellaan vaikka lapsia, jotka katsovat aikuisia ylöspäin ja miettivät meidän muka virheettömyyttä. Ja toiselle rikkinäiselle olisit vertainen, et ylempänä etkä alempana.

      Reippauttakin tarvitaan, mutta kohtuudella. Eheytyminen olkoon tavoitteena, mutta lähtökohta muistaen.

  2. ”Usein rikottu eheytyy siksi, että sitä häneltä odotetaan, jottei hän tuottaisi muille pahaa mieltä.”

    Erityisesti tämä kolahti. 

    1. Sen huomaa sanavalinnoista esim; Olethan jo toipunut, onhan siitä jo aikaa….. Hyvinhän sinä näytät pärjäävän tai kerrotaan esimerkki jostain joka on selvinnyt vielä pahemmasta ja tosi nopeasti . 

      Surun tai pelon näyttäminen julkisesti saa aikaan väisteleviä katseita ja puheenaiheen vaihtamista.

      Sitä oppii puhumaan mukavia ja kepeitä .  

      Onneksi tämä ei päde kaikkiin <3

      1. Lainaan Helmin blogista:

        Vuosia sitten eräs puolisonsa menettänyt nuori ihminen sanoi minulle että tämä suru on kuin kantaisi mukanaan valtavaa koti-ikävää ja ehdotonta varmuutta siitä ettei koskaan enää pääse kotiin. Sen kanssa voi elää mutta se painaa kasaan.

        Vaikka mulla on ”vain” suru vanhemman kuolemasta niin eihän se mene pois tai lopu ikinä. Sen kanssa oppii elämään, mutta on silti hetkiä jolloin se vyöryy yli. Sama pätee varmaan kaikenlaisiin menetyksiin, unelmien, taloudellisten tai terveydellisten asioiden muuttumiseen, enemmän tai vähemmän, tieto siitä ettei elämä ehkä mennyt parhaalla mahdollisella tavalla, ja ettei sitä voi enää mikään korjata. Mutta sen asian kohtaaminen on toisille helpompaa, useimmille ei. Kyky empatiaan, sitä kai meiltä suomalaisilta uupuu.

        1. Kyky kohdata sureva tai satutettu ihminen on varmasti ihmisessä sisäsyntyistä, mutta sen pitäisi antaa olla esillä ja se pitäisi mieltää vahvuutena. Olemme sen hyvin jemmanneet ikään kuin olisi heikkoutta olla keinoton ja avuton. 

          Ihmisenä oleminen ihmiselle pitäisi olla kaikkein helpointa ja kaikkein tärkeintä <3

           

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *