Lapset ovat pieniä ihmisiä ja syntyessään tosi pieniä ovatkin. Lapsia rakastetaan ja kaikki tahtovat lapsia, tietenkin. Kuuluu myös rakastaa muiden lapsia, vähintään välittää ja ainakin niistä pitää pitää huolta, kunnolla ja lämpimästi. Lapsia ei hylätä, ei pahoinpidellä eikä lyödä laimin. Jokainen lapsi on yhtä tärkeä, huolehdittu ja rakastettu. Kukaan aikuinen ei voi sanoa ettei pitäisi lapsista. Jos aikuinen kuitenkin sanoo, ettei välittäisi juurikaan, niin siinä aikuisessa on yleisesti jotain paheksuttavaa, paha lienee. Jos aikuinen on kasvattanut omansa jo aikuisiksi, niin lapsista välittäminen ei saa kadota, vaan kaikki vapautunut aika on laitettava muiden lapsiin tai vähintään johonkin yleishyödylliseen vapaaehtoistyöhön. 

Omat lapseni ovat aikuisia, joten vanhemmuuteni on muuttunut. Pidän tilanteesta tunnen vapautta, helpotusta ja olen utelias tulevaisuuden suhteen. Elän siis sitä aikaa josta usein puhutaan sitku-lapset-ovat-isoja-aika. Voin sanoa, että kyllä tämä onkin mukavaa aikaa. Jos luulet, että aktiivinen vanhemmuusaikani oli ainoastaan piinaa ja odotin tätä lapsetonta aikaa, niin luulet väärin. En odottanut koko aikaa, mutta väistämättä arjen ja elämän kohdellessa rankastikin, niin toivoa loi tuleva aika, jolloin ei olisi vanhemman vastuussa. Ja kuten varmaan arvaatkin, niin vanhemmuden huolet eivät ole kaikonneet kokonaan lasten kasvettua, joten osin jatkan vanhemmuuden aalloilla keinumista. Aktiivinen vanhemmuus on kuitenkin takana. 

Olen kohdannut ikätovereiden kateutta, koska minun elämäni on nyt niin helppoa. Helppous on käsite, joka mitä ilmeisemmin tarkoittaa meille eri asioita. Minun vanhemmuus- ja perhekäsite ovat pahasti vammautuneet. Seuraan nykyään ihmetelleen vanhempia ja perheitä, jotka yhdessä, loputtomalla tarmolla paneutuvat lapsiensa maailmaan. Niin minäkin tein, mutta täysin uupuneena ja masentuneena yksinhuoltajana ison osan lapsiaikaa. En ollut täysin yksin ja avutta tokikaan, mutta riittävän ahtaalla aika ajoin, joten ruusuiset kuvat joita medioiden välityksellä välittyy meille, ovat kaukana omasta arkitodellisuudestani. Olen perhevammautunut. Eheytän itseäni nyt, mutta se ei ole nopea tie eikä välttämättä onnelliseen ja auvoiseen lopputulokseen johtava. Riitttävää olotilaa etsin. 

Tulin äidiksi ennen kuin ehdin miettiä tahdonko sitä. Onnekasta kuitenkin ja sulauduin äitiyteen ja rakastuin. Rakastuin uudelleen puolitoista vuotta myöhemmin ja kaksi ja puolivuotta myöhemmin vielä kerran. Olin 23- vuotias kolmen lapsen äiti, naimisissa ja haaveilin, etteä ennen 30- vuotispäivääni olisi kaikki tuo vielä olemassa lisättynä vain työpaikalla. Mikään ei toteutunut. Ei ollut työtä, ei avioliittoa eikä kolmea lasta. En ole enää tehnyt suunnitelmia ja aikarajoja, jolloin joku elämäni asia on varmasti jotenkin. Nyt huomaan, että mielessäni ja puheissani vilahtelee, että ennen sitä ja sitä ikää on näin. En tiedä kertooko se toipumisesta ja uskosta elämän jatkumiseen ja siihen, että minulla on mahdollisuuksia pitää unelmistani kiinni? 

Minulla on työ. Yllättäen lasten – ja nuorten parissa. Huumorintajuuni sopii hyvin, että juuri tuo ikäryhmä on nykyään ammatillisen intohimoni kohteena. Elän uusperheessä, joten olen aitiopaikalla ja keskellä lapsiperhearkea, onneksi vain joka toinen viikko. Sanon onneksi, sillä kokemuksillani en enää jaksasi jatkuvaa lapsperheaikaa. En myöskään jaksaisi sitä, jos mieheni lapset olisivat alle kouluikäisiä. Olen tämän itselleni myöntänyt ja mieheni tietää tämän myös. Koen valtavaa helpotusta siitä, että mieheni ei syyllistä eikä paheksu aatoksiani. Huomaan vain sen, että en enää pysty sukeltamaan lapsijuttuihin täydellä panoksella. Ja taaskaan ei pidä luulla etten välittäisi ja pitäisi mieheni lapsista. En rakasta heitä, en ainakaan vielä. Tietoisuus ettei tarvitsekaan on vapauttava ja hengitän helpommin. En ole äitipuoli vaan olen Maarit. En ole vastuussa vaan olen assari, näin olemme sopineet. Mukavia, älykkäitä ja mahtavia lapsia, mutta eivät minun ja eivät minun vastuulla. 

Seuratessani mieheni, siskoni ja muutaminen muiden lähi-ihmisten vanhemmuutta koen kateutta ja suurta surua. Jokainen heidän onnistumisensa tuntuu alleviivaavan minun omaa epäonnistumistani omassa vanhemmuudessani. Minä ryytynyt, loppu ja masentunut äiti en millään muotoa kyennyt siihen mitä olisin tahtonut ja nyt kun katselen uupumattomia vanhempia touhuissaan, tunnen olevani täysin paska. Tiedän, etteivät tunteeni ole täysin oikeassa ja aina niistä puhuttaessa saan kuulla, että teithän parhaasi. Mutta entä jos parhaasi ei riitäkään?

Koska elämä on hassunhauskaa, niin elämääni kuuluvat myös siskoni ja hänen uuden miehensä lapset. Huomasin viettäväni uutta vuotta mieheni, siskoni ja siskon uuden miehen lasten kanssa. Kuusi lasta ikähaitarilla 7-13- vuotiaita ja minä. Monenlaista tunnetta. Halua vetäytyä juomaan punaviiniä ja olemaan aikuinen ja toisaalta hymyillen höpöttelin ipanoiden kanssa. Olen myös järjestämässä poikien reissua Heurekaan, siis vain minä ja neljä poikaa. Lisäksi tiedossa on pienen neidin tädittely elikäs tyttöjen päivä. Kerrat eivät ole ensimmäiset eivätkä varmasti viimeisetkään. Yritän yhdistellä meidän uudperheellisten lasten tutustumista toisiinsa. Minä, joka kartan liikaa aikaa lasten kanssa, koska olen oman hommani jo tehnyt, tahdon olla aikuinen ja en tykkää käyttää aikaani lapsiperhejuttuihin. Tai sitten osin pidän niistä, kuitenkin, ehkä. 

Se miksi kapinoin näitä lapsijuttuja on omien lasten kokema perhe-elämä silloin joskus. Tiedän, että olosuhteet eivät olleet yksin minun vastuullani, mutta silti tunnen surua ja huonoa omaatuntoa. Selvisimme, mutta emme haavoitta. Olemme joutuneet käymään ja käsittelemään asioita, joita ei lapsien eikä yhdenkään vanhemman pitäisi joutua kohtaamaan laisinkaan. Suren siis aikaa, jolle en voi enää mitään. Realistina käsittelen sitä järjellä ja sanoitan itselleni siihen kuuluvia juttuja, mutta sydämen pohjalla on suru. 

Perhevammaisena ja tunnevammaisena opettelen uutta. Eheydyn hiljalleen, mutta täysin ehjää minusta ei tule koskaan. Onneksi ei tarvitsekaan, tavoittelen riittävä. Minulla on mies ja läheiset, jotka tietävät vammoistani, vastaanottavat itkuni ja eivät pahastu jos välillä vetäydyn kauemmas. Lapset siis kuuluvat elämääni monin tavoin, minulle joka ei edes ehtinyt haaveilla lapsista. Minulle, joka ei tiennyt mitä lapsista ajatella ja kuinka niiden kanssa ollaan. Näin ollaan, niillä eväillä ja taidoilla jotka matkan varrella on kertyneet. Sydämellä ja tunnistaen oma jaksaminen. 

On muuten valtavan sykähdyttävää saada Whats Up- viesti, jossa on ainaski 20 sydäntä. Sellaisen viestin lähettämiseen kykenee vain lapsi.