Kuukauden rouvana

varattu.jpg

Tasan kuukauden olen viettänyt rouvaspäiviä. Melko vähän sanoisi joku, joka on naimisissa ollut useamman vuoden tai jopa vuosikymmennen, mutta tämä avioliitto on toinen, joten jonkinlaista vertauskohtaa ja kokemusta avioliitosta on. Ensimmäinen avioliittoni ei ollut toivomusten kaltainen, mitä ilmeisemmin, sillä muuten tätä toista liittoa ei olisi tullut. 

Naisena tiedän, luonnollisesti, paljon ellen jopa kaikkea rakkaudesta ja parisuhteista. Miksikö? No siksi, että me naiset olemme lienee keksineet rakkauden, koska tiedämme, tai luulemme tietävämme, siitä niin kovin paljon. Kuuntelepa kahvipöytäkeskusteluita tai jos voisit roikkua puhelinlangoilla kuten sentraali Santra aikoinaan, niin jo selviäisi naisten suuri tietämys lemmenasioista. Nykynainen tietää seksistäkin enemmän kuin moni mies, mikäli juttuja kuuntelee. Naiset ovat rohkeampia, vaativampia ja tahtovat rikkoa rajoja ja lasikattoja. Lapset, miehet ja ainakin muiden parisuhteet ovat jatkuvan tutkinnan ja analysoinnin alla. Päteviä siis olemme, mutta kummallisen paljon meitä on eronneita. Johtuneeko miesten kyvyttömyydestä tai antamamme koulutus on vaajavanlaista tai tehotonta 

En voi sietää sanaa koulutus, kun se liitetään parisuhteeseen. On alentavaa asettaa kumpaakaan sukupuolta alisteiseen asemaan, jossa jokin minun määrittelemä toimintamalli olisi täydellinen ja toisen olisi se omakseen otettava. Varsinkin, kun kenelläkään ei ole oikeaksi todistaa sitä kuinka astiakaappi oikein täytetään tai sitä laitetaanko salaatti leivälle juuston alle vai päälle. Mieheni laittaa sen aina päälle ja minä kummastelen, mutta pidän mölyt mahassani, aina välillä. Ihmeellinen mies, mutta ei ole muuttanut salaatin paikkaa useista yhteisistä aamiaisista huolimatta. Oma tahto ja oma mieli. 

En hyväksy sanaa koulutus myöskään seksin saralla. Hyvän tähden. En tahtoisi olla mieheni koulutettavana eroottisella saralla, en koskettamisen tasolla enkä sanavaraston suhteen. Puhua voi ja on kuulemma suotavaakin, kunhan seksiä kuitenkin on. 

Vastuuta kantavat molemmat suhteen onnistumisesta ja etenemisestä. En siis yllättäen pidä siitäkään, että toinen vie ja toinen vikisee. No, ehkä on joku tilanne, johon tuo sopii, mutta kyseessä ei ole koulutustilanne vaan ehkä esim. lemmenhetki,  Miksi kummankaan pitäisi arjen keskellä olla toisen vietävänä? Vanha ajatus siitä, että mies on vahva ja päättäväinen saa useat naiset heikoksi, mutta samaan aikaan he vastustavat miesten ylivaltaa ja huutavat tasa-arvon perään. Huoh. 

Omaa aikaa ja tilaa toiselle, mutta niin, että ne lomittuvat saumattomasti ja yhteisen ajatuksen kera. Mahdotonta. Ajatustenlukukurssi on vielä keksimättä ja kahden ihmisen samalla aaltopituudelle asetettu tunnetaso on käytännössä mahdotonta. Keskustelemalla ja asiat julkituomalla siis. Raskasta ja vaativaa sillä olisi niin ihanaa olla kuin sipuli, jota vastapuoli hellästi kuorisi ja saisi loputlta salaisuutesi selville. Hiton paljon helpompaa sanoa suoraan, että kyllä, pidän enemmän suklaajäätelöstä kuin marjasmoothiesta. 

Onnistunko nyt toisella kierroksella? Toivottavasti. Olen ensimmäisellä kerralla tehnyt kaikki virheet, sortunut kliseiseen jankkaamisen ja mökötykseen. Muutamassa, ei avioliittoon johtaneissa, parisuhteissani olen käynyt jatkokursseja ja joutunut toteamaan parisuhteiden vaikeuden ja sen karikkokohdat. Ehkä mieheni ja minä olemme onnekkaita ja olemme suorittaneet parisuhdeviidakkoja, raivanneet useita polkuja ja todenneet, että osa johtaa umpikujaan tai suoraan vesiputoukseen. 

Niinpä minä puhun, silloin kun pystyn. Kun en pysty, niin sanon sen ja mieheni jää odottamaan. Jotta tämä systeemi toimisi, niin sen on sujuttava myös toiseen suuntaan, joten en voi odottaa mieheni puhuvan minulle aina kun minä olisin siihen valmis. Vaikeaa naiselle, mutta on nieltävä pettymys ja annettava tilaa. Kosketan, kuiskin lemmensanoja korvaan ja antaudun intohimon pyörteisiin. Mutta en loukkaannu, jos mieheni ei ole siihen valmis juuri tänään, ehtiihän sitä huomennakin. En kuule kaikkea, enkä näe. Onneksi, sillä en tahdo olla jatkuvan huomion kohteena itsekään ja itselle tarkoitettu jupina on joskus parempi jäädäkin vain itselle. Tärkeintä on varmasti rakastaa ja onneksi meidän kohdalla kumpikin vakuuttaa sitä tekevänsä. 

Muutama rakkauden tunteen todentava asia on selvinnyt. Minua naurattaa hänen kanssaan. Menen hiljaiseksi ja kuulen. Haluaisin ottaa häneltä huolet ja pelot kantaakseni ja nähdessäni hänen surun minuun sattuu. En tiedä kumpi minua ajatteluttaa enemmän. Se, että hän kuolee ja jään suremaan vai se, että minä kuolen ja hän jää yksin. Tahdon jakaa hänen kanssaan kokemukseni ja sen mitä minulle päivän aikana tapahtuu.

Viime yönä näin unta, että mieheni tahtoi minun asuvan muualla. Sen verran hän jousti, että vain joka toinen viikko riittäisi. Toive oli tullut ex-vaimolta ja mieheni mielestä se oli kohtuullinen ja toteutettavissa. Perkele, kun olin vihainen. Herätessäni epätoivoon, jouduin hengittelemään hetken, etten herättänyt vieressä nukkuvaa viatonta miestäni. Olisi pitänyt herättää jaa vaatia tilille tuo lurjus. Mietin, että kuinka pitkä aika sohvalla nukkumista korvaisi joutavat ehdotukset. Tunne unessa oli niin voimakas, että se kielii vain rakkaudesta. Se kielii pelosta, että jos mieheni tahtoisi erota, se olisi minusta kamalaa. 

Nukumme kuitenkin molemmat sängyssä ensi yönä. Kuukausi rouvana ja monta onneksi edessä. Viisampana kuin aiemmin? Ehkä, mutta onneksi edelleen uutta oppivana. 

Suhteet Oma elämä Rakkaus

Samaan aikaan

tuli ja vesi.jpg

Samaan aikaan voi ihmisessä jyllätä tuli sekä vesi. Sisällä voi olla myrsky, joka väistyy tyynen edestä, mutta palatakseen ja näyttäkseen voimansa. Onni vastaan suru ja pelko. Kokonaisuus. Kokonaisuus, jota ihminen kykenee säätelemään tai sitten ei. Ihminen pyrkii tasapainoon ja harmoniaan itsensä ja ulkomaailman kanssa tehden kaikkensa. Yksi joogaa, yksi juoksee metsässä ja yksi kuuntelee heviä. Rakastamme oppaita, aforismeja ja jaamme mielellämme kliseisiä elämänviisauksia, jotka huulilta karattua ikään kuin muuttuvat todeksi, vaikka emme kykenisi niitä noudattamaan. Jokainen joka niitä kuulee ja jakaa, uskoo niiden voimaan ja nyökyttelee päätään ja vahvistaa ne oikeiksi. Mutta hyötyä niistä ei ole silloin kun tunnelin päässä ei näy valoa, ei toivoa eikä elämään tarvittavaa kipinää. Kun pelko varjostaa toivon ja hyökyy voimallisena. Onni on vastapainona, mutta sen kokemiseen tarvitaan rohkeutta ja mahdollistavia kokemuksia. 

On tekopyhää sanoa, että jokaisella meillä on samat mahdollisuudet ja onni on yksin ihmisen omissa käsissä. Näin ei ole. Ota itseäsi niskasta kiinni ja tee elämäsi eteen jotain. Älä istu nurkassa ja piipitä vaan astu esiin ja vaadi. Koditon saa muodonmuutoksen. Hyväntahoisesti hänelle tarjotaan hiustenleikkuu, hänet pestään ja puetaan ylle parempaa Seppälää. Valokuvauksen jälkeen hänet unohdetaan, kun ovi sulkeutuu narahaten hänen astuttua takaisin kadulle. Hyvä työ on tehty. Päihdeongelmaiselle rahaa pyytävälle ei anneta kahta euroa, koska se menee todennäköisesti viinaan. Entä sitten. Masentunut on sairas, mutta todellisuudessa hänen tarvitsisi vain käydä lenkillä, vaihtaa kotinsa sisustusta tai ostaa jotain kivaa itselleen. Syömishäiriöisen täytyy vain aloittaa syöminen. Läski laihduttakoon ja opiskelut kesken jättänyt joko kärsiköön tai suorittakoon ne loppuun. Helppoa on sytyttää sisäinen tuli joka palaa roihuten. Onnea ei tarvitse erikseen tavoitella, sillä se on läsnä ja otettavissa, kunhan vain ei ole laiska, tyhmä tai ongelmainen. Pelko pois ja elämää kohden.

Menin naimisiin kuukausi sitten. Olen onnellinen. Teen työtä, jota arvostan. Olen terve. Minulla on mahdollisuuksia, haaveita ja tavoitteita. Puhun, osaan ilmaista itseäni ja joskus jopa kuuntelen. Nauran ja näen valoa sekä värejä. Minulla on koti, ruokaa ja vaatteita. Sosiaalisia suhteita on riittävästi ja myös omaa aikaa. 

Vuosia sitten toivoin kuolevani. Odotin sen tulevan ja pelastavan minut elämältä. Samaan aikaan pelkäsin, että kuolen. Koin syyllisyyttä ajatuksistani ja mietin kuinka voin niin edes ajatella. Kuka huolehtisi lapsistani? Ei tarvitsisi kenenkään huolehtia, sillä kuolisivat kuitenkin. Olihan yksi jo kuollut, joten lapsen kuolema ei ole asia jota ei tapahdu. Oli ihan helvetin sama, vaikka vannottiin auringon paistavan risukasaan. Maksalaatikkoa lämmittäessä ja lapselle huutaessa ei ole äitiyden huipulla vaan jaksamisensa äärirajoilla. Kerroinko kenellekään? En tietenkään, koska en kehdannut. En olisi kestänyt yhtään viisautta, jonka sisältönä olisi oman elämän haltuun ottaminen. Odotin syöpää tai jotain muuta armahtavaa sairautta, koska itsemurhaa en saattanut edes ajatella. Kaikki kasautui. Aiempi elämä hylkäämisineen, avioeroineen ja vaikeuksineen. Ruuhka päässä ja pahasti. 

Onnekasta on aika ja terapia. Onnekasta on elämänhalu ja puhuminen. 

Olenko siis tasapainossa ja tajuan jotain mitä muut eivät tajua? Ehkä osin, mutta yhtä kaikki olen myös hajanainen, tunnevammainen ja sisälläni vaihtelevat tuli ja vesi. Vesi jäähdyttää paloa, mutta tuli päihittää sen. Nämä vuorottelevat ja välillä ne ovat samaan aikaan työvuorossa ja silloin elän tyytyväisenä tässä hetkessä ilman pelkoa.

Minä en ole ainoa, joka on elänyt vaikeuksien keskellä ja mahdollisesti mennyt niistä lävitse. Tiedän miltä tuntuu surra ja pelätä lapsen puolesta. Tiedän miltä tuntuu kun läheinen sairastuu mieleltään, joutuu päihteiden valtaan tai ajatuu mielenmaisemaltaan pimeän puolelle. Kuolema. pelko ja suru ovat aina läsnä. Onni, unelmat ja onnistuminen kulkevat niiden rinnalla. Vastapuolet, jotka eivät olisi mitään ilman toisiaan. Tarvitsevat toisiaan, mutta yrittävät tilaisuuden tullen kumota toisen vaikutuksen. 

Nyt kun kaikki on hyvin, on aikaa ajatella myös toista puolta. Kuinka sovitetaan yhteen onni ja pelko? Minulla on hyvin, mutta osalla läheisistäni mielen mustuus ja vaikeudet ovat osa todellisuutta. Sairaus on totta ja kahlitsee kotiin. Kuolema ei ole kaukana, mutta elämä on silti läsnäolevampi. 

Tunnevammaisena näytän päälle päin tyyneltä, puhun kauniita sanoja ja tajuan niiden voiman. Olen onnellinen, mutta hymyn takana on kyynelet odottamassa. Hengitän ja tyynnytän itseäni. Keskityn hetkeen ja olen onnellinen. En silti kykene olemaan pelotta ja huoletta. Sovittelen yhteen kahta puolta. Onnen keskellä on mahdollista ja tilaa ajatella mennyttä ja sitä mistä on selvinnyt. On myös mahdollista ajatella muitakin kuin itseään ja kun niin tekee, joutuu pelkojen keskelle. Onneksi on myös onni ja onnistumiset. Tunnevammaisena vain tarvitaan kovin monta toistoa onnistumisesta, jotta epäonnen todennäköisyys pienenee. Onneen luottaminen on vaikeaa, mutta onneksi ei mahdotonta.

Onni ja ihanat tapahtumat ovat myös kriisejä. Onneksi minulla on ajatuskyky, uskallan puhua ja onneksi minulla on rakkaus. 

 

Suhteet Oma elämä Rakkaus Mieli