Trump, demokratia ja kehityspsykologia

Arkiaamuisin kahvin äärellä voisi kuvitella pöydässä vallitsevan hiljaisuuden. Ainoat, jotka keskustelevat keskenään olisivat astiat, käytössä kolhiintuneet, mutta edelleen asiansa ajavat. Marraskuu tarjoaa sitä mitä parhaiten osaa, eli synkkää pimeyttään ja ryydittää sitä reippaalla sateella. Ikkunasta näkyy siis sateen ja katuvalojen yhteistä näytelmää. Lattia on aamuisin kylmä ja peiton alta sille siirryttäessä, vaaditaan sisua ja tahdonvoimaa. 

Kuitenkin on niin, että keinotekoisen valon alla, pöydän äääressä, istumme vastakkain mieheni kanssa ja keskustelemme. Aamuiset rutiinit ovat jo hallussa, joten ne eivät vaadi keskittymistä. Ohitse kulkiessa pieni kosketus, paijaus tai pieni kehoitus tai pyyntö väistää. Leipä paahtuu ja kahvi tuoksuu nenään. Se saa vielä jäähtyä hetken. 

Tapanani on selata kännykän kautta aamun uutisia. Trumpin valinnan jälkeen hän on ollut osa aamupalaamme. Etsin innolla uusia uutisia, jotka kertovat hänen uusista petetyistä vaalilupauksista. Tuntuu hyvältä, enkä siis ole laisinkaan hyvä ihminen hykerrellessäni Trumpin ahdingolle. Voi, nautin suuresti jokaisesat rivistä, jotka kertovat hänen pyörtäneen puheensa. Pohdimme, että ihminen on kummallinen olento uskoessaan vaalilupauksiin vaalit toisensa perään. Ei ollut Trump toisenlainen. Päinävastoin, jopa suuremmin erottuvat hänen takinkääntönsä. 

Trumpista voi hypätä luontevasti demokratian käsitteeseen. Muuttuva on sekin ja olen suuressa aamuisessa voimantunteessa kaatamassa tämän meidänkin yhteiskunnan kulmakiven. Onko demokraattista jos kansan mielipide jakautuu 49% vastaan 51%? Entäpä jos mielipiteen antaa vajaat puolet kansakunnasta? Jos kyläkokouksessa suuriäänisimmät jyräävät hiljaisemmat ja äänestyksen tulos määrittyy sen mukaan, niin onko päätös demokraattinen? Elämmekö illuusion keskellä ja nielemme lähes mitä vaan, koska onhan meillä demokratia. Ensimmäisen voileivän jälkeen olenkin, mieheni kauhuksi, kaatanut koko demokratian. Kahvi on sopivasti jäähtynyt ja se maistuu hyvältä. 

Bonuspoikani sai eräänä, edelleen sateisena ,aamuna annoksen tietoisuutta kehityspsykologiasta. Parka istui niellen aamiasleipäänsä ja kuunteli selitystäni. Sanottakoon, että tarkoitusperäni oli hyvä. Yritin avata eri tunnetilojen ymmärrettävyyttä verrattuna elettyihin vuosiin. Halusin saada lohtua hänen omaan oloonsa, jotta ei tuntisi itseään omituiseksi, vaan ihan normaaliksi pieneksi pojaksi. Voi olla, että kuvittelin tulleeni kuulluksi, mutta ehkä maitolasi vajui totuttua nopeammin alas. 

Aamiaiset eivät siis arkisin ole hiljaisia ja omaan itseensä vetäytyviä. Ei ainakaan meillä. Tosin saattaa olla, että mieheni ja joka toinen viiko bonuspoikani, niin toivoisivat olevan. 

Kuinka ihania aamuja meillä onkaan tulossa Eduskunnan kyselytunnin ja kunnallisvaalien jälkeen. Voisimme myös pohtia filosofiaa ja moraalin käsitettä. Lisää kahvia ja paahdettua leipää, eikä haittaa edes kylmä lattia. 

Suhteet Oma elämä Mieli Uutiset ja yhteiskunta

Eroja

On eroa koskeeko elävän vai kuolleen lapsen poskea. On eroa koskeeko juuri kuolleen vai jo arkussa lepäävän lapsen kättä ja poskea. Suuri ero on ajanlaskulla, sillä se jakautuu tasan kahteen. Se jakautuu ennen ja jälkeen kuoleman ajaksi ja niiden kahden välillä on ero, jota ei kykene mikään kuromaan kiinni. 

Lasten kasvatuksessa, heidän rakastamisessaan ja heidän kohtaamisessaan on suuri ero menetyksen jälkeen. On eroa kuunnella ambulanssin ääntä ja miettiä koskeeko se lastasi, onhan se jo kerran koskenut. Ei kestäisi olla erossa lapsista, niistä elossa olevista, sillä ymmärtää eron elävän ja kuolleen välillä. Ja jos ei ymmärrä, niin totta se silti on. 

Eroan niistä vanhemmista, jotka eivät ole kuoleman kautta lastaan menettäneet. Oli aika, jolloin vihasin tuota eroa. Tunsin itseni muukalaiseksi, vaikka söin kuten muut, kävin töissä kuten muut, hengitin, hymyilin ja suunnittelin tulevaa. Ainoa vain, että olin kuolleen lapsen äiti. Kerrottuani sen olin erilainen, siksi aikoinani vaikenin. En tahtonut tehdä eroa suhtaumisestani minuun, sillä sana kuolema teki erotuksen, tahdoinpa tai en. 

On eroa ajatella asiaa nyt kuin 16 vuotta sitten. Ero on suuri. Kaikki on muuttunut jopa tutuksi ja turvalliseksi. Joskus unohdan lapsen kuoleman olevan niin suuri asia, etteä sen ensikertaa kuullessa kuulija järkyttyy. Aiemmin varjelin kuulijaa. Pehmensin asiaa, vakuuttelin hyvää vointiani ja takasin olevani asian kanssa sinut. Erona nykypäivään on se, että minua ei juurikaan kiinnosta se kestääkö kuulija asian hyvin vai huonosti. Olenko siis kehittynyt kuolleen lapsen äitinä ylemmälle ja ymmärtävämmälle tasolle? Osaanko sijoittaa vakavan asian oikeisiin mittausuhteisiin vain olenko vain läpeensä kyllästynyt miettimään sitä, kuinka kuolleesta lapsesta puhutaan? 

Muistan myös ajan, joka hieman hävettää, jolloin osin provosoiduin aiheesta. Hieman hyökkäävästi, uhmakkaasti kerroin asian ja tahdoin havaita vastapuolen reaktion ja samaan aikaan paheksuin hänen tuottamaa myötätuntoa. Tuo oli synkkää aikaa ja se sijoittui alkutaipaleelle, jolloin suru oli jotain käsittämätöntä ja suurta. Se oli aikaa, jolloin tajusin mitä juoksuhiekka on ja sinne joutuessa pelastuksena on ehkä oksa tai köysi, josta pitää kiinni ja tietää, etteivät jalat kosketa tukevaa pohjaa. Nyt ymmärrän paremmin, enkä enää käyttäisi kuolemaa lyöntivälineenä viattomia kohtaan. Häpeän tätä vieläkin, mutta olen antanut sen itselleni anteeksi. 

Eroa on myös asenteessa elämää kohtaan. Se on ihmeellinen. Tyttäreni oli ihmeellinen. Jäljelle jääneet lapseni ovat ihmeitä, jotka muistuttavat elämästä. Uuseperhe antaa uusia näkökulmia. Mieheni, jota kovin rakastan, on osoittanut eron parisuhteiden eroavaisuuksista. Olen myös sallinut itselleni ajatella eri tavoin kuin ennen. Tiedän, että ajatukseni eroavat tulevaisuuden tuumauksista, mutta se on lohdullinen ajatus.

Kiitos tyttäreni, että muistutat päivittäin itsestäsi. Erona on se, että muistosi ei enää ole täynnä tuskaa vaan se on täynnä rakkautta. Muistosi saa hymyilemään ja se on kuin hengitys, joka toimii autonomisesti. Minun ei tarvitse yrittää muistaa, minä muistan sinut helposti. Olen helpottunut siitä että eroa löytyy myös suremisessa, asiasta puhumisesta ja läsnäolosi selittämisestä. 

Eroa ei ole kuitenkaan rakastamisen määrässä eikä sen tunnesyvyydessä. Kiitos tyttäreni, että muistutit näistä ajatuksista.

Rakkaudella äiti.

 

Suhteet Oma elämä Mieli Ajattelin tänään