On eroa koskeeko elävän vai kuolleen lapsen poskea. On eroa koskeeko juuri kuolleen vai jo arkussa lepäävän lapsen kättä ja poskea. Suuri ero on ajanlaskulla, sillä se jakautuu tasan kahteen. Se jakautuu ennen ja jälkeen kuoleman ajaksi ja niiden kahden välillä on ero, jota ei kykene mikään kuromaan kiinni. 

Lasten kasvatuksessa, heidän rakastamisessaan ja heidän kohtaamisessaan on suuri ero menetyksen jälkeen. On eroa kuunnella ambulanssin ääntä ja miettiä koskeeko se lastasi, onhan se jo kerran koskenut. Ei kestäisi olla erossa lapsista, niistä elossa olevista, sillä ymmärtää eron elävän ja kuolleen välillä. Ja jos ei ymmärrä, niin totta se silti on. 

Eroan niistä vanhemmista, jotka eivät ole kuoleman kautta lastaan menettäneet. Oli aika, jolloin vihasin tuota eroa. Tunsin itseni muukalaiseksi, vaikka söin kuten muut, kävin töissä kuten muut, hengitin, hymyilin ja suunnittelin tulevaa. Ainoa vain, että olin kuolleen lapsen äiti. Kerrottuani sen olin erilainen, siksi aikoinani vaikenin. En tahtonut tehdä eroa suhtaumisestani minuun, sillä sana kuolema teki erotuksen, tahdoinpa tai en. 

On eroa ajatella asiaa nyt kuin 16 vuotta sitten. Ero on suuri. Kaikki on muuttunut jopa tutuksi ja turvalliseksi. Joskus unohdan lapsen kuoleman olevan niin suuri asia, etteä sen ensikertaa kuullessa kuulija järkyttyy. Aiemmin varjelin kuulijaa. Pehmensin asiaa, vakuuttelin hyvää vointiani ja takasin olevani asian kanssa sinut. Erona nykypäivään on se, että minua ei juurikaan kiinnosta se kestääkö kuulija asian hyvin vai huonosti. Olenko siis kehittynyt kuolleen lapsen äitinä ylemmälle ja ymmärtävämmälle tasolle? Osaanko sijoittaa vakavan asian oikeisiin mittausuhteisiin vain olenko vain läpeensä kyllästynyt miettimään sitä, kuinka kuolleesta lapsesta puhutaan? 

Muistan myös ajan, joka hieman hävettää, jolloin osin provosoiduin aiheesta. Hieman hyökkäävästi, uhmakkaasti kerroin asian ja tahdoin havaita vastapuolen reaktion ja samaan aikaan paheksuin hänen tuottamaa myötätuntoa. Tuo oli synkkää aikaa ja se sijoittui alkutaipaleelle, jolloin suru oli jotain käsittämätöntä ja suurta. Se oli aikaa, jolloin tajusin mitä juoksuhiekka on ja sinne joutuessa pelastuksena on ehkä oksa tai köysi, josta pitää kiinni ja tietää, etteivät jalat kosketa tukevaa pohjaa. Nyt ymmärrän paremmin, enkä enää käyttäisi kuolemaa lyöntivälineenä viattomia kohtaan. Häpeän tätä vieläkin, mutta olen antanut sen itselleni anteeksi. 

Eroa on myös asenteessa elämää kohtaan. Se on ihmeellinen. Tyttäreni oli ihmeellinen. Jäljelle jääneet lapseni ovat ihmeitä, jotka muistuttavat elämästä. Uuseperhe antaa uusia näkökulmia. Mieheni, jota kovin rakastan, on osoittanut eron parisuhteiden eroavaisuuksista. Olen myös sallinut itselleni ajatella eri tavoin kuin ennen. Tiedän, että ajatukseni eroavat tulevaisuuden tuumauksista, mutta se on lohdullinen ajatus.

Kiitos tyttäreni, että muistutat päivittäin itsestäsi. Erona on se, että muistosi ei enää ole täynnä tuskaa vaan se on täynnä rakkautta. Muistosi saa hymyilemään ja se on kuin hengitys, joka toimii autonomisesti. Minun ei tarvitse yrittää muistaa, minä muistan sinut helposti. Olen helpottunut siitä että eroa löytyy myös suremisessa, asiasta puhumisesta ja läsnäolosi selittämisestä. 

Eroa ei ole kuitenkaan rakastamisen määrässä eikä sen tunnesyvyydessä. Kiitos tyttäreni, että muistutit näistä ajatuksista.

Rakkaudella äiti.