Sisarusten suru

20160718_152358.jpg

Poikani puhelimessa on suosittu Pokemon Go- sovellus. Keski-ikäistä äitiä naurattaa ja poikani pyytää muistamaan, että Pokemon oli aikoinaan, ”ehkä maailman siistein juttu, ikinä”! Istuimme terassilla ja seurasimme Pokemon vaellusta, joka kasasi laumoittain kovin erilaisia ihmisiä terassin edustalle. Poikani tiesi kertoa, että joku on varmaan käynyt laittamassa houkuttimen lähistölle. Luonnollisesti ajattelin ja katselin ihmisiä. Aurinko tuli esiin pilvien takaa ja hetkellisesti oli ihan järjettömän kuuma. Mietin siinä lämmössä, että kuinka rakastankaan lastani ja kuinka onnekas olen, että hänestä on tullut juuri tuon kaltainen. Tapaamisemme alkuun saatu karhumainen halaus tuntuu vieläkin ja sen jättämä lämpö kilpailee ansiokkaasti auringon lämmön kanssa. 

Poikani kertoo, että siskonsa on vieraillut hänen unessaan. Ajatus tuottaa hymyn ja haikeuden. Kiitän hiljaa mielessäni tytärtäni. sillä olenhan aina toivonut hänen vierailevan myös veljiensä ja siskonsa unissa. Ihana tytär, kuolleenakin hän pitää meistä huolta. Jaamme poikani kanssa ajatuksia elämästä, kuolemasta ja niiden välisestä ajasta. Hörppäämme lisää vettä, sekä kevyt Cokista ja havaitsemme Pokemon- vaeltajien löytänen uuden kohteen. Kosketan lastani olkapäähän ja olen onnellinen.

Olen luvannut tavata myös bonustyttäreni, omien lasteni pikkusiskon, joten meidän välillämme ei biologista sidettä ole. Tuntuu hyvältä nähdä sisarusten halaavan toisiaan. 10 vuotta ikäeroa, mutta sielunmaisemalta molemmat ovat jollain tapaa vanhoja sieluja ja tuntevat toisensa välimatkasta huolimatta. Ympärillä lentää kiusallisen paljon lentomuurahaisia ja aurinko on hetkellisesti kyllästynyt katsomaan allaan avautuvaa maisemaa ja päätämme näistä syistä johtuen siirtyä kahvilan sisätiloihin. Poikani jatkaa matkaansa, joten minua vastapäätä istuu nuori nainen, jolla on avun tarve. 

Samainen nuori neito kysyi minulta muutama vuosi sitten, että onko hänellä oikeus surra sisartaan. Menin sanattomaksi ja suru tuntui tulvivan hetkellisesti yli äyräiden. Nuoren neidon kysymys oli pysäyttävä. Kyllä sinulla on lupa surra ja on lupa tuntea itsensä vajaaksi. Tämä neito ei koskaan tuntenut sisartaan, olihan hän vain seitsemän kuukautta vanha siskonsa menettämisen aikaan. Hän on kuullut siskostaan hajanaisia mietteitä, juttuja ja häntä on tahtomattaankin verrattu siskoonsa. Ja tämä tyttö kysyy minulta lupaa surra. Kaivoimme esiin valokuvia, muistoja ja yritin jakaa muistojani niin paljon kuin suinkin kykenin. Näiden keskusteluiden kautta tyttäreni heräsi toisella tavalla eloon ja tuli jollain tapaa osaksi siskonsa elämää. 

Muutamaa vuotta myöhemmin bonustyttöni pyytää minulta apua. Avun aihe saa liikuttumaan. Bonustyttöni on isosena ja hän on saanut tehtäväkseen pitää iltahartauden, jonka aiheena on hyvyys ja elämän mitan rajallisuus. Esimerkkinä hartaudessaan hän tahtoo pitää siskonsa, kuolleen pienen tytön, joka oli kaikille hyvä, rohkeasti ja välittämättä muiden mielipiteistä. On vaikea kuvailla miltä tuntuu katsoa tyttöä silmiin ja muistella hänen siskonsa tarinoita ja tapahtumia, jotta hän saa niistä muotoiltua hartaushetkeen sopivan kirjoitelman. 

Minun lapseni, molemmat surevat siskoaan omalla tavallaan. Myös lasteni pikkusiskolla on oikeus surra siskoaan, vaikkei koskaan häntä tuntenutkaan. Suru ei ole yksin vanhempien etuoikeus, eikä lasten suru ole yhtään väheksyttävämpää. Se vain tuntuu joskus unohtuvan, että lapsikin suree, eikä hän sopeudu menetykseen niin, että unohtaisi. Trauma on todellinen, elävä ja se anstaitsee eri vaiheissa tulla kuulluksi ja ymmärretyksi. 

Eilisen tapaamisten jälkeen ajelin kotiin päin. En muista milloin viimeksi olen kokenut näin paljon kiitollisuutta elämästä, kiitollisuutta puheen lahjasta sekä onnellisuutta lasten ja nuorten rohkeudesta. 

Tyttäreni elää monin tavoin meidän jäljelle jääneiden elämässä. Onneksi hän vierailee meidän kaikkien luona.

Hyvän tähden mikä tunne ja liikutus yhdistettynä rakkauteen. 

 

Suhteet Oma elämä Mieli Lasten tyyli

Kiero huumorintaju, jollain tuolla jossain….

20160706_115355.jpg

Mieheni otti tämän kuvan onnistuneesta raskaustestistä jokin aika sitten. Selkeä punainen viiva, oikeassa reunassa, todisti sen, että me emme ole raskaana. Yritin aloittaa tämän blogin kirjoittamisen useita kertoja, mutta ei onnistunut ja kun kävin vessassa, niin huomasin menkkojen alkaneen. Huumorintajua koetellaan, mutta elämää ylläpitävällä järjestelijälle on tainnut olla hyvä loma, kun pitää hullua jännityksessä. Menkkani ovat aina olleet ajoissa ja jos ei ole ollut, niin tuloksena on ollut käynti Naistenklinikalla. 

Käynti Naistenkilinkalla synnyttäjänä ei todellakaan kuulu suunnitelmiini, mutta toisaalta en ehkä ole vielä valmis myöskään vaihdevuosiin. Vaihdevuodet ovat kuitenkin todennäköisesti eri mieltä, sillä tarkemmin pohdittuani, merkkejä on ollut ilmassa. En yleensä hikoile, kuin hieman helteen vuoksi niskasta, jossa hiukseni muodostava villahattuefektin. Kainaloni ovat kiitettävän kuivat riippumatta lämpötilasta ja selkääni pitkin ei meinaa hiki valua edes saunassa. Ottaen huomioon kesän vähäiset hellepäivät ja runsaat sadepäivät, niin niitä suhteutettuna niskani ei pitäisi käydä kuumana. Niskani, ja nykyään jopa myös otsani, ovat eri mieltä. Muutama päivä sitten menimme mieheni kanssa tapaamaan pappia. Vihkipapin tapaaminen saattaa toki jännittää, mutta ei kuitenkaan hikoiluun asti, Ostallani viihtyi pappia odottamassa sadat pienet hikikarpalot ja niskassani viihtyivät toiset sata. Mitä hittoa! Pyyhin, pyyhin ja pyyhin. Nostelin takatukkaa ja anoin tukea mieheltäni, joka ei lienee tajunnut tuskaista tilaani. Se itku mikä papin tapaamisessa vapautui, oli kuitenkin liikutusta oikeasta miesvalinnasta, eikä hormonimyrskyn aiheuttamaa toimintaa. 

Kevään ja kesän aikana olen joutunut havaitsemaan, että keski-ikä tarkoittaa naisen kohdalla muutoksia. Enää en lue niitä lehtien sivustoilta, enkä kuuntele osattomana kokemuksesta, toisten naisten kertomana. Olen osa viihdevuosia viettävistä naisista, sillä merkit ovat melko selkeät. En tosin tiedä vielä mitään pahimmasta, mutta ensiaallot ovat tavoittaneet tämän kypsän rannan. 

Menkat seilaavat ja saavat aikaan säikytyksiä. Onneksi ei ole päätöstä edessä, mitä tehdä mahdolliselle raskaudelle. Miestäni nauratti kovasti reaktioini hänen ehdottaessaan, että makkarin telkkarin kohdalle sopisi hyvin pinnasänky. Hetki oli jäätävä ja pysäyttävä. Hui. Sitten virisi toivo pois jäävistä menkoista, mutta ei ole järjestelmän valvoja vielä sitä mieltä. Ähäskutti ja taas vuotaa. Edelliset menkat olivat jo epämääräiset, joten matkalla ollaan. Itkuherkkyyttä on vaikea pitää mittarina, mutta on sekin saattanut lisääntyä. Hikkarpaloista en pidä, mutta ne eivät siitä välitä. En siis tiedä pahimmasta vielä mitään ja kehoni selvästi vielä taistelee vastaan ja taistelun tuloksena vuotaa.

Kuinka nyt sitten lasketaan milloin menkat alkavat? Onnetonta on tulevan hääpäivän kanssa arvuuttelu, että vuotaako vai ei? Hikoiluttaa ehkä ja ihan takuuvarmasti itkettää. 

Kuitenkin on lopulta mielenkiintoista seurata tätäkin naiseuden taivalta ja saankin tehdä sen ihan aitiopaikalta. Miestäni yritän lohduttaa, että en ole siltikään naisena vielä ihan ikäloppu ja käyttöön kelpaamaton. En ehtinyt sanoa tahdon ja hämäämään miestäni, että olen nainen voimissani. Hän saa vaimokseen keski-ikäisen ja kehollisesti muuttuvan naisen. Kuulemma tykkää ja tahtoo silti <3

No on hänelläkin jo harmaata parrassa. Ehkä tutkimme toisiamme ja selvittelemme elämän saloja alati muuttuvilla ihmisalustoilla. 

 

Suhteet Oma elämä Hyvä olo Mieli