Kuinka säilytän pehmeyteni

Uraohjus, menestyvä, itsevarma ja tyyppi, joka ottaa tilanteen kuin tilanteen haltuunsa. Piinkova ammattilainen, katsoo suoraan silmiin ja saa vastapuolen alistumaan tahtoonsa pelkällä varmalla kädenpuristuksella ja spartalaisella ryhdillä. Ei sorru ikeen alle, ei itke eikä tunteile. Pärjää ja kulkee lävitse vaikka harmaan kiven, niin tai kallion tai ainakin siirtää vuoren luokseen ellei vuori itse ymmärrä siirtyä. Trendikäs tai ainakin persoonallisesti pukeutuva, iätön ja taidokkaasti ehostettu. Ei jää jalkoihin vaan talloo, jos tavoitteeseen on päästävä ja joku asettuu esteeksi. Hallitsee ja käyttää valtaa. Voi häntä ihaillaan, kadehditaan ja toivotaan, että ollapa hän ja voi kun saavuttaisin edes osan tuosta hänen haltuunsa ottamasta. Lehtien kansia koristaa kuva, jonka ammattilainen on ottanut ja saanut hyödynnettyä edullista kuvakulmaa kovin imartelevasti.

Televisiosta tunkee sarjaa toisen perään, elokuvaa, sarjaa ja taas elokuvaa ja kaikissa niissä nainen tai mies on huoliteltu, hoikka sekä kova, asiallinen ja pätevämpi kuin moni muu. Hän tekee kaiken oikein ja jos tekeekin väärin, niin silloin tilanne on niin vaatinut ja lopussa kiitos seisoo. Kirjojen sankarit eivät anna periksi, eivät itke eivätkä ole tavanomaisia, vaan tekevät jotain ihmeellistä ja suurta huolimatta lähtökohdista. Kyynärpää tekniikka on enemmän kuin hyväksyttyä, osin sallittua ja jopa odotettua. Pullantuoksuinen, lempeä ja rakastava hahmo ei ole kinnostava. 

Seuraapa politiikkaa. Pehmeitä arvoja ajavat huutavat, juonittelevat ja ajavat asiaansa keinoja kaihtamatta. Puhuvat pehmeistä arvoista, mutta solvaavat huoletta eri tavoin ajattelevaa ja kyykyyttävät hävyttömästi ja odottavat hetkeä, jolloin pääsevät sanan säilällä lyömään vastapuolta. Tämän jälkeen kaunis hymy ja toteamus, että olinpa oikeassa ja sivulauseessa vielä väheksyvät kilpakumppanin ajatusmaailmaa. Tämä kaikki verhotaan hyvän asian taakse ja selitellään, että pienen ihmisen asialla tässä ollaan. Ehkä ollaankin, mutta oma etu edellä sekä arveluttavin sanankääntein asioita ilmaisten. 

Porukassa ollessa näkyvin hahmo, usein se kovaäänisin, määrittää ympärillään olevan keskustelun ja arvopohjan. Uskallapa olla eri mieltä, pehmoilla ja yritäpä avata toista näkökulmaa. Ikään katsomatta ihminen seuraa lammasmaisesti suurta joukkoa ja vaientaa sisäisen äänensä, joka olisi valmis esittämään oman mielipiteensä. Mielipide tahtoisi tulla esiin ilman sarkasmia, nokkelaa verbaliikkaa, ihan vaan pehmeänä ajatuksena, sisältäen annoksen humanismia. 

Tuntuu, että me ihmiset hämmennymme, kun kuulemme pehmää puhetta. Kun kuulemme puhetta, jonka arvopohja on pehmeitä arvoja korostava ja ihmisyyttä alleviivaavaa. Mitä me teemme? Me häkellymme ja vähättelemme. Puheen koskettaessa omaatuntoamme me hyökkämme, ivaamme ja väheksymme puheen sisältöä ja tahdomme mitätöidä puheen pitäjän. Samaan aikaan sisäinen ääni piipittää vastaan, mutta ison porukan keskellä meiltä harvalta löytyy rohkeutta tuoda oma ajatus julki. 

Ihmisenä ihmiselle ja ihminen edellä. Maailmassa on paljon hyvää ja jos oikein silmin katsotaan, niin onpa pallomme myös kaunis paikka. Jokaisesta, siis melkein, löytyy jotain hyvää. Suvaitsevaisuus, erilaisuuden hyväksyntä ja avarakatseisuus ovat kauniita käsitteitä, joita me mukamas kaikki ajamme ja puolustamme. Vai kuinka on? 

Kuuntelin tänään puheen, joka herätti minussa ajatuksia. Tunsin lämmintä tunnetta sydänalassa, kun kuulin puhujan kertovan ajatuksiaan ihmisyydestä. Hän puolusti pientä ihmistä ja kehoitti tarkastelemaan itseä ja avamaan sydämensä inhmillisyydelle. Liikutuin ja tunsin tyytyväisyyttä siitä, että joku julkisessa tilassa, omalla persoonallaan avaa pehmeitä arvoja sisältävän ajatusmaailmansa. Olin hetken onnellinen siitä, että joku vahvistaa minun näkemystäni kohdata ihmisiä ja elämää. Kuuntelin ja naurahtelin vilkaalle ja hassulta näyttävälle esiintymiselle, mutta tunsin suurta lämpöä. Osasta asioita olin eri mieltä tai en oikeastaan, ehkä tai sitten en, mutta en tiedä niistä tarpeeksi, jotta voisin puhujan kertomaa kyseenalaistaa. Opin uutta ja ihailin puhujan tietoa ja kokemusta. Olin poimivinani oleellisen sisällön, joka oli inhimillyys, itsetutkiskelu ja avarakatseisuus elämää ja ihmisiä kohtaan. 

Vastaanotto useammalla oli hämmentynyt, vähättelevä ja hymähtelevä. Kummastelin ja jäin miettimään omaa ymmärystäni ja ajatusmaailmaani. Onko hyväksyttävämpää alentaa puheen sisältö ja vähätellä sen arvoa, kuin avoimesti allekirjoittaa sen hyvyyttä esiin tuovat huomiot? Onko siistimpää olla samaa mieltä enemmistön kanssa ja ilman omaa nolostumisen pelkoa olla jengin mukana ja hymähdellä? Kolahtaako puheen sisältö omaantuntoon vai eikö suurin osa ajattelekaan pehmeästi ja humanistista arvomaailmaa kannattaen. Tunsin itseni yksinäiseksi ajatusmaailmani kanssa, mutta vain hetken. Onneksi sain vahvistusta myös samalla tavalla asian ymmärtäneiltä. 

Kuinka säilyttää pehmeys? Kuinka nähdä ihminen jokaisessa kohtaamassamme yksilössä? Niin, että emme ensimmäiseksi määrittele häntä joko meihin kuuluvaksi tai joksikin erilaiseksi ja muihin kuuluvaksi. Mistä voima puolustaa kauneutta ja ihmisyyttä, jotta sarkasmi ja kyynisyys eivät saa voittoa. Mistä halua ja tahtoa puolustaa humanistista ja avarakatseista maailmankuvaa ilman, että lokeroituu kukkahattutädiksi, suvakiksi tai heikoksi lässyttäjäksi? 

Halu minussa asuu ja luulen sen tehneen vuokrasopimuksen pysyväksi. Pidän siitä ja vaalin sitä. Tahtoa löydän katsoessani silmiin minua tarvitsevia lapsia, nuoria tai aikuisia. Niitä, joilla on kovin vähän puolestapuhujia ja ymmärtäjiä. Onneksi omaan uteliaisuutta, joten en kykene sulkemaan sivuun mahdollisuutta oppia uutta. Minulla on suuri peili, jonka kuvajaista tarkastelen usein ja joskus pidän näkemästäni ja joskus en. Silloin kun en pidä, niin minua todennäköisesti hieman hävettää se, että olen mennyt suuremman joukon selän taakse ja unohtanut puolustaa kantaani ja näkemystäni. Silloin olen unohtanut tärkeimmän asian elämästä, ihmisen ja elämän tärkeyden ja merkityksellisyyden. Jankkaan siis itselleni kannustuspuheita, joissa muistutan itseäni olemaan sellainen, jotta peilikuva pysyisi miellyttävänä. Vastavirtaan siis uitava, jotta säilytän pehmeyden itsessäni enkä huku sarkasmin ja kyynisyyden valtavirtaan. 

 

Suhteet Oma elämä Mieli Ajattelin tänään

Nimihän se vain on

Ei nimi miestä pahenna, jos ei mies nimeä, sanoo sananlasku. Lapsen syntyessä hänelle annetaan nimi. Ruotsin kuninkaalliset joutuvat pohtimaan suvussa kulkevia nimiä, joten pieni prinssi saattaa saada taakakseen nimet Hubertus ja Bertil, yhtään väheksymättä, mutta jotenkin ei ehkä olisi nuoren miehen nimien toivelistalla. Kuninkaallista nimenantoa ei voi siis vanhemmat täysin päättää. Ei myöskään sukunimeä voi valita, jos astut kohti alttaria kruununperijän kanssa. 

Pienen pienenä tyttönä ei juuri pohtinut nimeäni. Ihan tavallinen Maarit. Maalithan se oli ärrävikaisen ipanan lausumana ja muistan vieläkin lällättelyn: Mitkä Maalit, mitkä Maalit. Prinsessa en ole koskaan tahtonut olla, mutta haaveilin nimestä Charlotta, jossain sadun lukemisen lomassa mieleen tarttunut. Ehkä lausuminen ei olisi ollut helpompaa kuin ristimänimen, mutta haavemaailmassa se soi kauniisti. Charlotta, jolla olisi nimen mukanaan tuoma erilainen elämä, ihan varmasti parempi ja kaikki ihmiset kulkisivat keskenään onnellisina eikä koskaan sataisi. 

Ärrävika meni ohitse ja Maarit tuntui tutulta, minulta, enkä sitä tahtoisi enää mihinkään vaihtaa. Sukunimi, seuraava pohdittava, ainakin naisen kohdalla naimisiin mennessä. Tietysti otat miehesi nimen, niinhän on aina tehty. 20- vuotialle sinisilmäiselle nuorelle morsiamelle ei ole muuta vaihtoehtoa. Sydän pakahtuen onnesta, yhtään enempää ajattelematta, en nähnyt mitään muuta vaihtoehtoa. Uusi sukunimi kaikui kovissa kauniilta, huokailin onnesta, kun luin ajokortista uuden sukunimeni. Olin rouva ja identiteettini rakentui uudelleen vaihtuessa siviilisäädyn sekä nimen. Yllättäen nimellä oli suuri ja vahva merkitys. En osannut itseäni määrittää tyttönimeni kautta, koska ennen naimisiin menoa oli elämäni melkoista taaperrusta ja sukunimi oli oikeastaan vain riesa. Identiteetti, joka tyttönimeeni liittyi, oli tuskainen ja turha. Nyt olin rouva ja hienolla uudella sukunimellä varustettu. Sukunimi, joka oli mieheni, minulle avioliiton mukana annettu, alkoi määrittämään minua uudeksi, valitettavasti mieheni kautta eläväksi. Olin ikään kuin uuden sukunimen vanki, en ollutkaan minä. 

Avioeron ollessa totta, olisi luullut, että luopuisin välittömästi ex- mieheni sukunimestä. Höpö höpö. Kuinka sitten määrittäisin itseni? Lapset olivat ex- mieheni nimellä, joten tämä oli käypä selitys pitää sukunimi, jonka pito-oikeudesta olisi minun pitänyt luopua avioeron myötä. Pidin siitä kiinni ja tiukasti pidinkin. Pettymys ja häpeä epäonnistuneesta avioliitosta jylläsi ajatuksissa ja harhainen illuusio sukunimen pitämisestä loi kuvitelman, että olen jotain muuta kuin eronnut nainen. Osin en osannut kuvitella itseänin tyttönimellenikään, koska en tuntenut sitä ihmistä, joka sitä nimeä kantaa. En ollut enää naimisissakaan. Kuka minä sitten olin, minä lainanimellä elävä? 

Aika kului ja niin kuin usein, myös ajatukset muuttuvat. Irrottauduin ex- mieheni sukunimestä. Irrottauduin siitä ilolla, suurella vapauden tunteella. Nimi olikin muodostunut taakaksi, inhotti ja ärsytti, että minut liitetään häneen ja vain siksi, että meillä oli sama sukunimi. Ex- miehelläni oli myös uusi kumppani ja aloin ajattelemaan, että sukunimi kuuluisi tuolle uudelle naiselle. Mikä oikeus minulla, entisellä vaimolla olisi oikeus pitää kiinni nimestä, jonka uusi nainen ehkä itselleen haluaisi. Millä oikeudella entiset rouvat pitävät kiinni oikeudestaan sukunimeen, jota joku uusi itselleen toivoisi hartaasti? Eikö avioeron myötä kuuluisi luopua myös nimestä, sillä kaikesta muustakin tahdotaan luopua ja luoda identiteetti uudelleen. Syystähän sitä on erottu, eikö vain?

Tyttönimi, niin siitä tuli vanha-uusi sukunimeni. Tämän sukunimen aikana kävin lävitse terapian, omien ajatusten hahmottumisen ja opin tuntemaan itseni. Vihdoinkin tiesin kuka minä olin ja miksi tahdon tulla. Tyttönimen takaisin vaihtaminen olikin yksi eteenpäin pääsyn edellytys. Minua ei määritetty ex- mieheni kautta, enkä enää kokenut, että entinen määritelmä ennen aviolittooa, pitäisi enää paikkaansa. Kykenin itse määrittämään sen mikä ja kuka olen. Tyttönimestäni tuli siis iso osa minua. 

Olen uuden avioliiton kynnyksellä. Sukunimi  ja siitä päättäminen on siis taas ajankohtaista. Kummallista, että tänä päivänä edelleen elää vahvana ajatus siitä, että tietysti otan mieheni sukunimen. Alkaisiko sen myötä taas itsensä uudelleen määrittäminen ja tarvitaanko rouvaksi muuttumiseen taas myös nimen vaihtaminen? Luopuisinko taas nimestä, jonka kautta olen oppinut itseni määrittämään, itseni tuntemaan ja itseäni rakastamaan? Ensimmäinen ajatus itsellänkin oli, kosinnan jälkeen, että tietysti otan mieheni sukunimen. Ja nyt en ole enää niinkään varma. Mieheni ex- vaimolla on edelleen mieheni sukunimi. Meitä olisi siis kaksi samalla nimellä olevaa ja meitä molempia lain mukaan kutsuttaisiin rouvaksi. Kaksi samannimistä rouvaa, toinen ex ja toinen nykyinen. Ehkä liikaa ajattelin ja yllätyin omasta reaktiostani tätä ajatellessa. Nimellä onkin yhtäkkiä suuri merkitys. Sisäinen naiseni hyrähti, jos ei nyt mustasukkaisuudesta, niin tunteesta, joka tuntui epämiellyttävältä. Minun pitäisi ottaa vastaan nimi, jonka joka toinen on jo saanut, eikä ole siitä eron myötä tahtonut luopua. Kummalla on nimeen suurempi oikeus? Pitääkö minun olla ”suurempi” ihminen ja olla välittämättä asiasta?

Tarvitseeko nimen vaihtua avioliiton myötä? Miksen pitäisi omaani, sitä, jonka avulla tunnistan itseni ja jonka voimassa ollessa olen tehnyt merkityksellisiä havaintoa elämästä ja rakastunut mahtavaan mieheen, jonka kanssa ehdottomasti tahdon avioitua. Yhdistelmänimi, liian pitkä. Yhteinen uusi, meidän nimistä muodostettu? Liian keinotekoista ja mieheni tahtonee olla samalla nimellä kuin poikansakin. Pohdinta jatkuu ja onkin yllättävää, kuinka suuria tunteita nimi voikaan aiheuttaa. Ei olekaan samantekevää, eikä olekaan ehkä helppoa tehdä niin kuin on aina tehty. 

Nimi, joka meille annetaan ja jonka ehkä muutamme, määrittää meitä lienee enemmän kuin uskommekaan. Se on osa minua ja se on osa sinua. Sehän kysytäänkin ensimmäisenä, kun tapaat uuden tuttavuuden. Nimi, joka on annettuja ja kirjoitettuja kirjaimia. Nimi, joka kertoo kuka sinä olet. 

Suhteet Oma elämä Ajattelin tänään