Elän keskellä avioeron harkinta-aikaa. Naimisiin mennessäni tämä ei ollut ajatuksissa, mutta kuten usein, elämällä on tapana kuljettaa odottamattomiin suuntiin.

Olen, tapani mukaan, hakenut syitä itsestäni. Harkitsinko varmasti tarkkaan sitoutumisen asteeni, rakastinko varmasti silleen oikealla tavalla, ja olinko riittävän hyvin pohtinut, analysoinut ja miettinyt aiemmat suhteeni. Tuon ajattelun jälkeen jatkoin pohtimista siitä, että olenko ollut valheellinen ja vääränlainen miehelle, jonka kanssa sanoin tahdon. Jotta voisi vielä syvemmin itseä ruoskia, oli alettava etsiä merkkejä ja syitä jokaisesta sanomastani sanasta sekä tekemästäni teosta. Syyt olivat minussa, minun ajattelussa, minun toiminnassa ja lopulta minun persoonassa ja tavassani olla, elää ja hengittää.

Syitä harkinta-aikaan johtaneista asioista on monia ja nyt kun olen hieman etäämmällä, niin pohdintani on muuttunut. Syyt ovat sellaisia, joihin kaikkiin en voi vaikuttaa. Syyt ovat sellaisia, joihin liittyy monen ihmisen elämä. Ja syyt ovat sellaisia, joilla ei tässä kohden enää olekaan merkitystä. Merkitystä on sillä, mitä minä tästä opin, mitä tunnen. ja kuinka muokkaan tapojani toimia ja ajatella tulevaisuudessa ja juuri tällä hetkellä.

On turhauttavaa, mutta itsestään selvää, että traumataustani on vierelläni kriisitilanteissa. Huomaan, että en voi luottaa omaan ajatteluuni ja omiin havaintoihini, vaan tarvitsen jonkun ulkopuolisen peilaamista tilanteeseeni. Minulla suurimpana tukena on ollut terapeutti. Lisätukena muutama sellainen ihminen, jotka tuntevat minut pidemmältä ajalta. Yhdistävä tekijä on ulkopuolisen neutraalimpi tapa nähdä tilanteeni ja kuunnella mietteitäni. Olen yllättynyt, kuinka paljon oma minäni huijaa minua. Olen ollut tavattoman yllättynyt, kun terapeutti on sanonut päinvastaiset sanat, joita olisin odottanut.

On kuin verhot olisivat vedetyt pois edestä. Minun ajatteluni pettää minut. kun kyseessä on parisuhde. Olen sen ymmärtänyt mielestäni melko hyvin aiemminkin, mutta olen ollut kuitenkin yllättynyt omasta kyvyttömyydestäni olla omalla puolella. Tarvitsen paljon puhetta ja jatkuvaa sinnikästä ajattelun muuttamista. Se käy työstä. Tarvitsen paljon tilaa ja aikaa, jotta kykenen seitämään kehossani ja mielessäni tapahtuvia muutoksia. Tarvitsen tukea siihen, että hyväksyn tuntemukset, sillä ajan kanssa ne ovat hyödykseni. Tarvitsen todella paljon muiden ajatuksia, jotta omani ottaisivat niistä opikseen ja alkaisivat toimia enemmän edukseni.

Minun on tunnustettava, että olen hauraampi kuin olen ajatellut. En ole niin vahva ja varma itsetunnoltani kuin päälle päin saattaa näyttää. On, osin ärsyttävää, kuinka paljon entinen elämä traumoineen edelleen vaikuttaa minuun voimallisesti. Opinko koskaan olemaan itseni puolella joutumatta vanhojen toimintatapojen viemäksi? Opinko koskaan olemaan parisuhteessa ajatumatta sopeutumaan toisten elämään siten, että lopulta olen uuvuksissa kaikesta yrittämisestä johtuen?

Ja sitten on se häpeä. Kuinka kehtaan kertoa olevani kohta jo kaksi kertaa avioeronnut? Kuinka selitän itselleni ja maailmalle etten ole onnistunut parisuhteissani, vaan taas olen epäonnistunut. Älä huoli, hiljennän tätä ajattelua päämäärätietoisesti. Järjen avulla etenen kompuroiden, mutta kun tuo tunnepuoli laittaa välillä vastaan.

Minä tarvitsen tuekseni ihmisiä, jotta pääsen tästä tuntemusten vuoristoradasta pois hymyillen. Minä en tarvitse konkreettisia neuvoja, että jätä se ja lähde treffeille. En tarvitse liiallista myötäelämistä ja voivottelua. En tarvitse hymistelyä enkä silmien pyörittelyä.

Minä tarvitsen kuuntelevia ihmisiä, jotka ovat puolellani ja välittävät minusta. Tarvitsen ajatusten herättäjiä, jotka antavat minun omassa aikataulussani tehdä omat havaintoni. Tarvitsen naurua. Tarvitsen välähdyksiä tulevasta ja mielikuvia, jotka voimaannuttavat ja lohduttavat. Tarvitsen ihmisiä, jotka jaksavat kuunnella kun vellon edestakaisin ja huomauttavat siitä lempeästi. Tarvitsen aikaa. Tarvitsen minut.

Olen oppimassa taas jotain uutta. Opin enemmän itsestäni tunnistaen mitkä puolet minussa tarvitsevat vielä uudenlaisia tapoja ajatella ja toimia. Opin, että kun mielestään tekee kaiken niin kuin pitää, se ei aina johda onnelliseen loppuun. Kas, kun en ola tälläkään matkalla ollut yksin. Eli, en ole vastussa kaikesta yksin. Kaikki ei olekaan yksin minun vikaa. En olekaan epäonnistunut, vaan tämä on vain elämää.

Nyt saan surra sekä toipua. Saan tuntea edestakaisin luottaen, että kyllä ajatusten virta tyyntyy jälleen. Saan pohtia tulevaa ja nähdä siellä mahdollisuuksia. Mutta nyt rakastan itsekseen oloa jouten ilman suunnitelmia.

En minä tätä toivonut. Tässä minä kuitenkin nyt olen.