Sinä kysyt minulta, miltä tuntuu olla kuolleen lapsen äiti? Kuinka olet selvinnyt? En pysty vastaamaan sinulle. En ainakaan sanoin tai lausein, joita voisi ohjeeksi jolle kulle toiselle toistaa. Sanoja, ajatuksia ja tunteita ei voi laittaa sellaiseen järjestykseen, että siitä olisi ohjenuoraksi lapsensa menettäneille. On myös hyvä kysyä seuraavaa. Olenko selvinnyt?

Ennen iltaa, kun tyttäreni kuoli, en ollut juurikaan uhrannut ajatusta hänen kuolemastaan. En enempää kuin kukaan muukaan vanhempi. Olin lausahdellut kliseisiä sanoja ja ajatuksia siitä, että varmaan kuolisin, jos lapseni kuolisi. En kuollut, vaan jäin henkiin. Jäin henkiin hengittämään, syömään, nukkumaan ja toimimaan ruumillisesti samoin kuin ennenkin. Keho on kumma juttu. Se tarvitsee ravintonsa, happea toimiakseen ja lepoa jaksaakseen. Väliaikaisesti se kestää muutosta. Kestääpä hyvin nukkumattomia öitä ja ravinnon vähyyttä. Kiitin monta kertaa autonomisesti toimivaa hengitystä, mutta ennen kaikkea sydäntä, joka särkymisestään huolimatta jyskytti tasaisen uskollisesti luoden elämän pohjarytmiä. En siis ollut koskaan aiemmin pohtinut miltä tuntuu, jos lapsi kuolee. En ollut ymmärtänyt sen imeytyvän joka soluun, joka hengenvetoon sekä jokaiseen hetkeen minkä olet hereillä. Lapsen kuolema tuntuu koko kehossa ja ihan koko ajan.

Ajantaju muuttuu. Ensinnäkin on kaksi elettyä aikaa. Ennen kuolemaa ja kuoleman jälkeen. Vaikka lapseni kuolemasta on jo 15 vuotta, en ole vielä päässyt uuteen aikaan. Elän siis edelleen kuoleman jälkeistä aikaa, mutta toivon saavani uuden ajan, jollekin uudelle määritelmälle. Aika ja sen kuluminen eivät muutu kuoleman kohdatessa, mutta sen tunteminen ja aistiminen saavat uusia ulottuvuuksia. Yksi vuorokausi on kuin vuoden mittainen. Siihen ei kuulu vuodenaikoja, ei juhlia eikä juurikaan tapahtumia. Siihen kuuluu kuoleman käsittäminen, lopullinen menettäminen. Muu maailma jatkaa radallaan ja ulkona paistaa aurinko siitä huolimatta, mitä sinä ole juuri joutunut kokemaan. Sitten alkaa päivien laskeminen. Yksi päivä ilman häntä, toinen päivä, kolmas, neljäs…..56..88…100 ja silti ei helpota. Et kykene ottamaan ajasta kiinni mitenkään järkevän tuntuisesti. Hajanaiset hetket kulkevat edes takaisin ja ne huomaavat sinun olevan kykenemätön niitä hallitsemaan. Haluat vain nukkua, sillä silloin aika on ystäväsi ja ehkä se hiljalleen toivuttaa. Niin toivot todella tapahtuvan.

Muut ihmiset. Jäljelle jääneet lapset. Voi helvetti kuinka hirveää, on katsoa heitä, heidän olemustaan ja olla täysin kykenemätön auttaa heitä surussaan. Lapset surevat toisin kuin aikuinen. Aikuinen saattaa haluta käpertyä itseensä, luoda oman turvasataman ja jäädä sinne. Lapsi raivoaa, vaatii huomiota ja vastauksia kysymyksiinsä. Hän pelkää menettävänsä vanhempansa, joten hän takertuu kiinni kuin hukkuva ja vaati ja vaatii. Vaatii rakkautta, turvallisia arjen rutiineja sekä iloa elämäänsä. Hoet, että on oikeus olla iloinen, on lupa riemuita ja nauraa, mutta et kykene näyttämään mallia. Ja niin vaikenevat lapset, vaikenee sureva äiti ja lopulta on pitkään hiljaista. Muut kanssaihmiset eivät enää kohtele sinua kuten ennen. Osa katsoo sivuun ja tuskin tervehtii. Ei ilkeyttään vaan kykenemättömyyttään kohdata ihminen, jolta on kuollut lapsi. Raivon saa aikaan ihmiset, lähes tuntemattomat, jotka kokevat oikeudekseen tulla itkien vastaan, halata ja surra heille täysin tuntematonta lasta. Ikään kuin lapsen kuolema olisi yhteinen kokemus. Salaa luotuja vilkuiluja kaupan kassalla ja kuiskattuja tokaisuja kuolleen lapsen äidistä. Kyllä minä ne kuulin ja kyllä minä näin väistyvät katseet. Kohtaaminen uusien ihmisten kanssa sujuu alkuun hyvin. Keskustelussa ovat tutut aiheet työ, lapset ja päivän sää. Kuinka kerrotaan kuolleesta lapsesta? Sanomalla, että minulla on kolme lasta, joista yksi on kuollut. Tämän tiedon saatuaan vastapuoli joko hiljenee, itkee tai alkaa kauhistuneesti huokailla ja voivotella. Kertomasi jälkeen et ole enää se ihminen johon tuo uusi halusi tutustua vaan olet kuolleen lapsen äiti.

Työ, opiskelu ja arki kulkevat kuolemasta huolimatta eteen päin. Kuin automaattiohjauksella keho hoitaa tehtäväänsä ja päivät seuraavat toisiaan. Lapset kasvavat ja kykenevät hymyilemään, sillä heidän äitinsä on päättänyt näyttää mallia. Hymy sattuu ja pelaamisen riemu on teennäistä, mutta onpahan edes jonkinlaista. Oleminen ja tekeminen ovat väkinäisiä, mutta auttavat pakenemaan ajatuksilta ja tunteilta, jotka ovat pakahduttavia ja jotka yrittävät vetää sinut syvyyksiin. Syvällä olisi hiljaista ja pehmeää eikä mitään olisi enää missään. Ymmärrät sen ja päätäy vastustaa sitä. Päätät elää. Päätös on hyvä, mutta vaikea toteuttaa.

Mitä näet ja mitä kuulet aivan yllättävissä paikoissa? Voi vaikka mitä. Kukaan ei tajua miksi kyynelehdit omituisissa paikoissa. Kukaan ei tiedä, että näit juuri vilahduksen vaaleista hiuksista, jotka kuuluvat jonkun muun lapselle, mutta toivoisit niiden olevan sinun lapsesi. Vuosien kuluessa pohdit miltä hän näyttäisi. Olisiko hän niin kuin ohi kulkeva nuori, joka puhuu vilkkaasti ja nauraa heleästi? Nielet itkua ja tasaat hengitystä kuulleessasi tiettyjä säveliä. Jotkut sanat vyöryvät sisään korvista ja tajuat, että itku on lähellä, mutta paikka ja aika eivät sitä ymmärtäisi. Nielet, katsot kaukaisuuteen ja hengität. Sattuu aivan samon, kuin vuosia sitten illalla, kun koskit kuolleen lapsesi kättä. Se oli vielä lämmin.

Kuinka paljon saa puhua ja missä? Et halua vaivata. Olet oppinut vaikenemaan, sillä kertomallasi aiheutat sinun kanssa keskustelevalle pahan mielen ja huomaat että hän etsii mahdollisuutta poistua tilanteesta. Et toki halua muistuttaa kuolemasta illanistujaisissa, koska sinne on tultu pitämään hauskaa. Et löydä oikeaa hetkeä etkä paikkaa, jossa ilmaista loppumatonta surua ja ikävää. Toisaalta joudut selittämään elämäniloasi. Onpa sinulta kysytty sitäkin, että mikset itke? Kuinka voit nauraa? Minä en ainakaan voisi, kuolisin varmaan ja surisin loppuelämäni. Voin kertoa, että minäkin suren. En vain jaksa enää itkeä muulloin kuin silloin, kun itku yllättää ja vaatii päästä ulos. Elämänhalu on voimakas. En ole missään vaiheessa ajatellut kuolevani, vaikka väliin sitä ehkä toivoinkin.

Yritin hyvin vajavaisesti kertoa miltä tuntuu olla kuolleen lapsen äiti. Ja voin sanoa, että epäonnistuin surkeasti. Jos voit kuvitella, niin laita pahin kokemuksesi potenssiin 100 tai 1000, niin ehkä pääset lähelle. Onneksi elän. Erilaisena kuin ennen. Joskus yksinäisenä tämän tunteen kanssa. Elän kuitenkin onnellisena, vaikka olen kuolleen lapsen äiti.