Minä pidän erityisistä. Pidän pienistä rievuista, jotka raahustavat kouluaikansa reunoja kulkien tai keskellä kiroillen. Koko työurani olen vuosi vuodelta sukeltanut syvemmälle erityisten lasten ja nuorten maailmaan. He ovat antaneet minun sukeltaa. Olen pyytänyt heiltä siihen luvan ja samalla olen luvannut antaa itsestäni jotain. En ole aina ollut niin viisas ja näkevä, että olisin ymmärtänyt pyytää lupaa tunkeutua ykistyisiin asioihin, tutkia papereita ja tehdä analyysejä ja arviointeja, luoden ennakkokäsityksen näkemättäkään lasta, Ja tuo pieni polo astuu ovesta sisään, hartiat valmiina kumarassa kuulemaan, missä hän ei tänään ole hyvä. Vaihtoehtoinen sisääntulotapa on karmit kaulassa ja vastalausen valmiina, ihan vaan varmuuden vuoksi.

”Vittuileksä”Oli kysymys kerran, kun kehuin työnjälkeä. Minulla oli vastaus valmiina, mutta onneksi nielaisin sen. Nielaisin samalla myös liikutuksen, koska tajusin kysymyksen olevan täynnä epäuskoa. Kysyjä ei uskonut olevansa hyvä. Erityisten vanhemmat ovat tottuneet saamaan erityistä palautetta. Tapaamisiin tullaan siilipuolustuksessa ja leuka tiukasti tanassa valmiina puolustamaan omaa lasta. Näin ei pitäisi olla. Kyyneleet, jotka vanhemmalta valuvat kuullessaan lapsestaan positiivisen palautteen, saavat kiukun nousemaan. Kuinka monta vuotta tuo vanhempi on käynyt tapaamassa erinäisiä kasvattajia ja kuullut lapsensa olevan epäsopiva tänne, mutta ei hän kyllä sovellu tuonnekaan. Minne laitetaan erityinen ipana, apua ja tukea tarvitseva.

Kuka meistä ns. normaaleista aikuisista kestäisi jatkuvaa arviointia, testejä, lääkäreitä, terapeutteja ja asiantuntijoita? Kukaan ei kysyisi mitä sinulle kuuluu ja tiedustele sitä, missä haluaisit tehdä työsi. Ymmärrän, että kaikka ei voi valita, mutta valita voi sen kuinka kohdataan ihminen, kuinka hänelle puhutaan ja kuinka asiat esitetään. ”Et kuulu tänne”, ovat sanat, jotka erityiset usein kuulevat. Miltä itsestä tuntuisi kuulla nuo sanat, kun olet mielestäsi tehnyt parhaasi, pakertanut ja istunut tilassa, jota et ole itse saanut valita, vaan sen valinnan ovat tehneet ihmiset virastoaa, edes näkemättä sinua. He ovat katsoneet papereista ja tuumaanneet hmmm…Tämä ei sovi tuonne, joten laitetaan se tuonne. Hyvää tarkoittaen tietysti ja resurssit ovat tänä päivän mitä ovat.

”Miksi olen täällä, mikä minussa on vikana” Kysymykset jäävät usein vaille kunnollista vastausta. Lapsi tajuaa, että hänessä on jotain poikkeavaa, mutta ilman omaa syytään. Kummallisesti lapsi sen vuosien varrella kääntää omaksi ominaisuudekseen, viakseen ja pyrkii niitä peittämään tavoilla jotka eivät usein ole yleisesti hyväksyttyjä. Paheksunta jatkuu ja ongelma syvenee. Kuka vaivautuisi katsomaan otsatukan alle? Katsoa silmiin ja nähdä siellä lapsi ja jotain hyvää ja ymmärtää, että haasteet eivät ole itseaiheutettuja.

”Sinusta ei koskaan tule mitään.” ”Taas kaikki on pilalla sinun takia.” ” Etkö oikeasti voisi olla kunnolla ja totella, että ei tarvitsisi sanoa tuhat kertaa.” ” Sinäkö se taas olit?” ”Mä en jaksa enää sua.” ”Joudut lastenkotiin, jos ei toiminta muutu.” ” Olet toivoton.”

Vaan onneksi on ihmisiä, erilaisin silmin katsovia ja sydämellä tuntevia. Tekevät työtänsä ja näkevät ne lapsen silmät. Istuvat loputtoman pitkiä hetkiä käytävällä mököttävän lapsen vieressä. Kysyvät mitä kuuluu ja muistavat lemmikkihamsterin nimen. Huomaavat uuden takin tai sukat. Kehuvat lasta sankariksi, kun hän on uskaltanut maistaa hernekeittoa. Puolustavat lapsia, kuin omiaan. Näkevät kiroilevan peilin taakse ja näkevät siellä kauniin ihmisen.

Kuinka saada ulkomaailma näkemään tämä sama? Miksi ahdetaan ahtaisiin kaavoihin, joita jokainen salaisesti kuitenkin vastustaa. Meistä jokainen tahtoisi olla uskalias ja erilainen, mutta me olemme antaneet periksi säännöille ja putkelle, jonka lävitse meitä ahdetaan, jotta saataisiin hajuttomia ja mauttomia tuottavia yksilöitä. Yleisellä tasolla puhutaan kauniita sanoja tasavertaisuudesta ja kaikkien oikeuksista, Sivulauseessa jää mainitsematta pienellä präntätty ”Kelpaat vain, jos teet niin kuin me sanotaan ja niin kuin me vaaditaan”

Minä pidän usein enemmän erityisistä. Pehmokissaa kainalossaan raahava erityislapsi on miellyttävämpi, kuin joutavia jauhava poliitikko, joka ei kuitenkaan pidä sanaansa. On kaunista istua hetki kahden lapsen kanssa ja kuunnella kuinka Elli laulaa, ettei kiitos ole kirosana.

Maailma on kaunis paikka, kun sen päällä kulkee erilaisia ihmisiä. Kuka meistä on pätevä sanomaan millainen on oikeanlainen ihminen? Kaikki me olemme tänne syntyneet ja jos toisin olisi tarkoitettu olisi erityisyys varmasti jäänyt muodostumatta. Hiiteen sana normaali, mitähän se edes oikein tarkoittaa?