Minulla on ollut elämäni aikana 11 kodiksi kutsuttua paikka.

Kahta ensimmäistä en muista lainkaan. Toinen oli syntymäkotini, josta muutin lastenkotiin. Kodit, jotka ovat muokanneet perusturvallisuuden tunnettani varhaisessa kehitysvaiheessa, ja en muista niistä mitään. En muista ihmisiä, en tunnistaisi tuoksuja saati sitten ääniä. On selvää, että noihin aikoihin on kuulunut tapahtuneiden vuoksi, useita ihmisiä, tuntemattomia ja poislähteviä. Kumpikaan kodeista ei ole todennäköisesti tarjonnut turvaa, läheisyyttä ja rakkautta siinä määrin, mitä pieni lapsi olisi tarvinnut.

Koti, johon muutin lastenkodista osoittautui pienen lapsen tarpeille vajaaksi. Nuori isä ja hänen vaimonsa tarjosivat puhtaat vaatteet, ruokaa, selkeät säännöt ja toiminnot. Henkinen puoli olikin sitten seilaava sekä epävarma, ja jo kahteen kertaan rajusti pakosta muuttanut lapsi etsi paikkaansa. Ehkä kuului aikoihin ja tapoihin ettei kasvatus- ja hoitokeinoina olleet syli, hellyys, hyväksyntä sekä lämmin turvallisuuden tunne. Nyt kun mietin jälkikäteen, niin ymmärrän joitain asioita, mutta suren pienen lapsen yksinäisyyden tunnetta.

Ensimmäinen oma koti. Nuori, juuri itsenäistyvä 18- vuotias ja raskaana. Äidittömänä elänyt ja tekemään tottunut. Täysin kokematon ihmisenä, mutta valmis synnyttämään uutta elämää. Kolme lasta neljän vuoden sisällä. Samaan aikaan kodin seinät olivat kyllä pystyssä, mutta levollisuus ja turvallisuuden tunne ei olleet vaikituisia vieraita. Liitto ajatui avioeroon ja monesta unelmasta jäljelle jäi kolme lasta ja hajonnut mieli. Vuotta myöhemmin lapsen kuoleman myötä kodin seinät eivät tarjoneet juuri muuta kuin huutavan hiljaisuuden ja kaikuvan tyhjyyden.

Koti, jonne muutin aikuisena yksin, tuntui kummallisen turvalliselta. Ensimmäistä kertaa sisustin vain minulle. Löysin värit. Siinä kodissa ei ollut tapahtunut elämäni aikana vielä mitään, joten kotini oli puhdas ja viaton. Kotini 100- vuotiaat seinät narisivat pakkasella, mutta eivät toistaneet itkujani, sillä niitä ne eivät tunnistaneet omikseen. Lepäsin.

Koska elämä kuitenkin vie eteenpäin ja tahdoin astua uuteen, niin muutin paikkakuntaa ja otin elämääni uuden ihmisen. Rakensin kotia ja hain paikkaani vieraiden ihmisten elämässä. Elämässä on usein niin, että joku uusi yrittää ottaa paikkaansa väärässä paikassa ja ihmiset eivät jostain syystä sovi samoihin rakenteisiin, ei vaikka sen eteen tosissaan yritettäisiin. Tuloksena on hätää, pelkoa ja turhautumista. Ymmärrykseen valuu hiljalleen tieto, että yhteistä kotia ei voi tahdonvoimalla rakentaa. Muutin, jotta en katoaisi.

Nyt minulla on tämä koti, minun yhdestoista. Tämä koti on pieni, minulle sopiva. Tämä koti on myös viaton ja puhdas. Onnekseni se ei ole kertonut edellisten asukkaiden tarinoita vaan sen on viisaasti keskittynyt hiljaisuuteen. Tämän kodin äänet ovat jo tuttuja, joten levolliset yöunet ovat tuuditettuja turvalliseen uneen. Huomaan usein kuinka hengitykseni purkautuu syvään huokaukseen, kun painan ulko-oven takanani kiinni. Saan itseni kiinni ajatuksesta, että olen turvassa. Tähän ajatukseen sisältyy koko eletty elämä ja jokaisen kodin tuomat tuntemukset. Nyt ymmärrän enemmän.

Ystäväni kysyi minulta tänä aamuna viestillä kysymyksen, joka sai minut pysähtymään. – Mikä oli lempisatuni lapsen, kuka olin sadussa ja miksi? Minun lempisatuni oli Kolme pientä porsasta ja Iso paha susi. Minä olin se kolmas porsas, se joka rakensi sen vahvan talon. Muut ajattelemattomat ja huolettomat porsaat ärsyttivät minua, ja susi en tahtonut olla. Jo pienenä minua kosketti satu, jonka keskeisenä sisältönä oli koti ja sen turvallisuus. Tuntuu melko koskettavalta ja herättää syviä ajatuksia. Pysähdyn miettimään elämääni ja kodin tuomia merkityksiä. Jotenkin tajuan nyt, että miksi elo monessa aiemmassa kodissa ei ole ollut levollista, ja miksi nuo ajat ovat olleet kuormittavia sekä osin hajottaneet ajatteluani.

Wikipedian mukaan koti merkitsee turvallisuutta, rauhallisuutta, menneisyyden muistoja ja tulevaisuuden suunnitelmia, se on paikka jossa ihminen kokee olevansa oma itsensä ja jossa hän voi tehdä itselleen tärkeitä asioita. Kodilla on siis yhteys ihmisen identiteettiin. Ihmisen kotiin saavat tulla vieraat vain luvalla ja se nauttii kotirauhaa. Joskus käy niin, että jopa Wikipedia vahvistaa ajatuksia ja laajentaa ymmärrystä.

Minulle koti on siis turvapaikka, jota olen koko elämäni tarvinnut ja etsinyt. Minun kodissa ihmiset eivät ole aina tarjoneet sitä mitä olisin tarvinnut, joten minä liitän turvalliseen kotiini seinät ja minut. Ihmiset eivät ole luoneet minulle tunnetta, että olisin kotona hyväksyttynä ja turvassa. Surullisinta on, että en ole kyennyt tarjoamaan omille lapsilleni kotia joka olisi tasapainoinen ja aina turvallinen paikka, jossa saa levätä, nauraa ja olla huoleton. Toivon, että olen kyennyt tarjoamaan hyväksyntää, lempeyttä, rakkautta ja syliä.

Ei siis ihme, että tällä hetkellä asun yksin. Yksin asuminen on luonnollinen jatkumo eletylle elämälle. Minua oikeastaan helpottaa tajutessani tämän. Nyt saatan käsitelleä mennyttä eri tavoin ja samaan aikaan hengitän helpommin, sillä ymmärryksen kautta tulevaisuus aukeaa eteen ihan toisella tavalla. Nyt on aika levätä ja tankata levollisuutta ja antaa turvallisuuden tunteen muuttua todeksi ja pysyväksi. Ei minulla olekaan mitään hätää. Eikä minulla olisi ollut muita mahdollisuuksia, sillä sisäinen kokemukseni on ollut jatkuvassa muutostilassa eikä sitä ole oikein kukaan pysähtynyt aidosti kuuntelemaan, en edes minä.

Onneksi minulla on koti. Onneksi minulla on tämä hetki  ja minulla on tulevaisuus. Ehkä joskus myös ihmiset muodostavat minussa tunteen, että olen kotona, mutta siihen asti kotini huolehtii siitä. Koti vaikuttaa paljon myös ihmissuhteisiin. Kodin on siis ensin oltava hyvä paikka, jotta sydämeen voi asettua uusia vuokralaisia.

Minun koti ja minun eletty elämä lyövät lempeästi kättä toisen käteen ja mahdollistavat ajan kanssa muutoksen.