Pois pakohuoneesta

Minun pakohuoneeni on minun pääni. Koodi ulospääsyyn löytyy itseltä ja ulkopuolelta olevilta ihmisiltä.

Minun pakohuoneessa saa viettää aikaa lyhyesti tai vaikkapa koko elämän. Jos haluaa keskittyä muuhunkin kuin omiin ajatuksiin, itseanalyysiin, itsestutkiskeluun sekä tunteiden vatvomiseen, voi koko elämä tuntua liian pitkältä ajalta. Aika on liian pitkä itselle ja uskoisin sen olevan liian pitkä myös läheisille.

Lyhyt aika tuottaa omat haasteensa. Uskoisin, että lyhyt aika tuottaisi keveitä aatoksia, ehkä liian keveitä. Jalat eivät ulottuisi maahan asti ja oman ajattelemattomuuden tuotokset eivät olisi mielenkiintoisia eivätkä mihinkään pyrkiviä.

Pakohuoneessani asuu elämä, minun koko elämä tähän asti. Siellä on varattuna tilaa myös tulevalle, mutta huoneita ei ole vielä sisustettu. Toivelistalla tulevaisuuden suhteen on kohtuu huolettomia asioita höystettynä sopivalla määrällä elämän haasteita. Aiemmin eletty on ahdettu osin vintille ja kellariin. Pääasiallisissa oleskelutiloissa vietetään lähielämää ja ollaan tälläisia miksi aiempi elämä on muotouttanut.

Huomaan pakenevani oman pääni sisälle hyvin usein. Viime aikoina kulkusuunta on ollut enemmänkin ulos. Uskon, että ulospäin pyrkiminen on hyväksi ja siihen on myös suotuisa aika juuri nyt. Ulkona näyttää kauniilta ja aiempaa houkuttelevammalta, onneksi.

Terapiassa ja omissa lisäanalyyseissa olen käsitellyt vintin sekä kellarin tapahtumia. Osa haisee ummehtuneelta ja on annettavissa kierrätykseen tai suoraan jätehuollon huomaan. Kierrätyksen haasteena on vastuullisuus ja on tarkaan arvioitava kierrätyksen hyödyllisyys. Jätehuollon puolella turhat poltetaan ja saavat ehkä ansaitsemansa lopun polttohautauksen merkeissä.

On valtavan helpottavaa koluta vinttiä sekä kellaria. On jo aikakin. Vaikka olen vuosia sitten konmarittanut elämäni huolella, niin uusintakierros on jälleen tarpeen. Tarpeellista on ollut havaita ulkopuolisten ihmisten merkitys omien ainaisten ajatusten sijaan. Omiin ajatuksiin ja tuntemuksiin ei lainkaan voi aina luottaa. Omat ajatukset saattavat olla yhtä epäluotettavia kuin omat muistikuvatkin. Tähän olen havahtunut katsoessani valokuvia nuoruudestani, joita sain ystäviltäni, enkä meinaa tunnistaa itseäni. Osasta muistan missä ne on otettu ja kuka on ollut läsnä, mutta osa kuvista on täynnä tuntematonta. Sama pätee koko elämään, osan muista ja osaa ei.

Terapiassa kerron sen minkä tahdon. Selittelen edellen turhaan ja vakuuttelen ammattilaista ymmärtämään, että kyllä minä ymmärrän ja tajuan. On vaikea olla vain ajatusten ja tunteiden vietävänä niin, että jollain muulla on vetovastuu ja kyky yhdistellä asioita ja tehdä omia johtopäätöksiään ja analyysejään. Onneksi olen päästänyt hänet pakohuoneeni sisään. Mitä peremmälle hän käy, sitä paremmin ikkunat avautuvat ja kevättuuli tuulettaa raikastaen koko huoneiston.

Pakohuoneeseeni on päässyt sisälle myös ystäväni. He tuntevat sisustukseni ja arvioivat sitä hyväksyvästi ja jopa ihastellen. He ovat tarjonneet omia vara-avaimiaan ja kolkutelleet ahkeraan ovea. Sisään he ovat päässeet jo pitkään ja heidät otan mukaan myös vintille ja kellariin. Onkin ollut monta hetkeä, jolloin konmarittaminen on yhdessä ollut kovin hedelmällistä.

Viime aikoin merkityksellisin asia pospääsyyn pakohuoneestani on ollut mieheni. Se on vaatinut oven jatkuvaa auki pitämistä, Nyt viimeksi tänä pääsiäisenä on ollut huojentavaa ja helpottavaa tutkia pakohuoneeni kirjoittamattomia päiväkirjoja. Olen onnekas, että mieheni tahtoo päästä sisään. Mutta on niin, että ellen päästä eteistä pidemmälle, niin saan pitää pakohuoneeni sen sisältöineen täysin itselläni. Olen havainnut, että se ei ole ihan ok juttu. Tajuan, että päästäkseni toisen lähelle, on päästettävä toinen vielä lähemmäs. Edelleen on vaikuttavaa, että mitä enemmän avaan, sitä lähempänä mieheni tuntuu tahtovan kulkea.

On siis niin, että pakohuone on vain hetken viihdyttävä ja tarpeellinen paikka. Koodeja kannattaa ratkaista ja ottaa siihen vielä tukea ja apua vastaan. Onneksi voin kuitenkin sulkea tahtoessani oven ja kiikutella hetken omissa ajatuksissani rauhassa oman elämän kiikkutuolissa. Silti pidän huolen siitä etten jää liian pitkäksi aikaa huoneisiini.

Kevään tullen voi seurata uusia sisustusvinkkejä ja ottaa itselleen niistä sopivat käyttöön.

Hyvinvointi Oma elämä Hyvä olo Mieli

Hengenvetoa ja havintoja

Etätyö on vaatinut paljon ajatustyötä, luovuutta sekä sinnikkyyttä. Se on vaatinut myös kehollisesti. Jokaisen oppilastapaamisen jälkeen venyttelen, vanuttelen ja vääntelehdin. Istun jumppapallolla, makaan lattialla tai kävelen ympäri 38 neliön yksiötä. Huokailen ja puhun yksikseni samalla kun roikotan päätäni alaspäin tai kääntelen kehoani puolelta toiselle. Huomaan kaipaavani toisen aikuisen näkemyksiä, kannustusta ja huomioita.

Meitä on yleensä 4-5 aikuista seitsemää lasta kohden ja nyt kohtaan lapset ja heidän vanhempansa yksin. Se onnistuu kyllä, mutta yhdessä tekeminen on mukavampaa. Yksin tehdessä huomaan kyseenalaistavani toimintaani eri tavoin. Onko tehtäviä riittävästi? Käytänkö aikani järkevästi? Teenkö liikaa? Aikataulutanko sisältöjä järkevästi? Annanko riittävää tukea? Huomaanko mielialojen vaihtelut? Osaanko oikeastaan yhtään mitään? Pystynkö lainkaan takamaan opetuksen pienintäkään tasoa? Onko tukkani kammattu ennen videoyhteyttä? Miksi poskeni näyttävät kamerassa niin punaisilta? Kestääkö selkäni? Ja kaiken jälkeen puhun taas hetken itsekseni ja psyykkaan eteenpäin. Antakoon potkut, jos ei kelpaa. Olen itsenäinen ja aikuinen nainen! Osaan kyllä!

Oppilaani ja heidän vanhempansa ovat olleet ihan mahtavia. Tuntuu, että poikkeustilanne on lähentänyt ja lisännyt koulun ja kodin yhteistyötä. Tiedän olevani eri asemassa kuin opettajat, joilla oppilasmäärä on suuri. Huomaan, että erityislapsille tämä kummallinen tilanne tuo myös positiivisa asioita.

Olen havainnut uusia puolia oppilaissa, sellaisia joista olen yllättynyt sekä liikuttunut. Lapsi, joka ei puhu, istuu kameran ääressä pehmolelu sylissään ja kuuntelee kanssani satua. Hän lähettää kuvia tehdyistä tehtävistä, joiden arvelin olevan hänelle ylivoimaisia.

Lapsi, joka ei pidä koulusta, lähettää minulle tehtyjä tehtäviä sähköisesti ja soittaa useita kertoja päivässä.

Olen nähnyt kissoja, siskoja, seiniä, lamppuja ja pehmoleluja. Oppilaiden otsat ovat tulleet tutuiksi. Oppilaat kertovat enemmän vapaa-ajastaan ja esitelevät ylpeinä kotiaan ja tavaroitaan. Olen päässyt heidän elämäänsä syvemmälle ja saanut näkökulmia moneen asiaan.

Oppilaiden perheille on nostettava hattua. He ovat tukeneet minua tietoteknisesti, aikataulullisesti sekä olleet korvaamattomana tukena lapsensa koulutyön sujumisessa. Olemme saaneet nauruja ja vuorovaikutus on luontevaa. Keskusteluissa on aikuisia, jotka etsivät keinoja saada opetus toimimaan kummallisessa tilanteessa. Kaikki tekevät parhaansa ja kaikki ylittävät itsensä.

Seuraavina viikkoina saamme käyttää lisää luovuutta ja tietotekniikan toimivuutta pyrkiessämme järjestämään normaalisti kasvokkain tapahtuvat verkostotapaamiset. Nyt en niitä enää jännitä, sillä tajuan muidenkin olevan uuden edessä. Toisekseen me voimme osan asioista luovia ja osan voi siirtää aikaan, jolloin voimme jälleen tavata totutusti saman pöydän äärellä.

Kaikesta huolimatta kaipaan tavallista tapaa työskennellä. Kaipaan vuorovaikutusta, jossa myös kosketuksella on sijansa. Kaipaan sitä ettei tarvitse ajoittaa lapsen tarpeita 9:00-9:30 väliselle ajalle. Kaipaan tiimin kanssa ajatusten vaihtoa ja tunnetta että en ole niin paljon yksin vastuussa. Kaikki on onneksi kuitenkin tulossa ja ehkä osaamme paremmin arvostaa olemassa olevia asioita.

Asumme mieheni kanssa kahta kotia, joten olen paljon itsekseni. Meidän eloa rytmittää viikko viikko-systeemi. Huomaan kuitenkin, että yksinoloa tulee etätyötä tehdessä enemmän kuin yleensä. Näin poikkeusaikana on sosiaaliset kontaktit rajattu minimiin ja huomaan, että joskus minimi on aivan liian vähän, jopa minulle. Ajaudun siis yksinolon kuplaan, jonka sisään pääsee mieheni joka toinen viikko ja puhelimen kautta läheiset. Huomaan kaipaavani kasvokkain tapaamisia ja vuorovaikutusta, jossa on mukana kehon liikkeet sekä luonnolliset hiljaiset hetket, jotka puhelimessa aiheuttavat enemmän kysymyksiä kuin luontevaa yhdessä oloa. Päivään jää paljon aikaa, kun liikkuminen ja ihmisten tapaamiset ovat rajattuja. Onneksi en ole tilanteessa yksin. Jaettu kokemus helpottaa ja ymmärrys ohitse menevyydestä luo lohtua.

Ajattelen, ettö on ihmisiä, jotka ovat vielä heikomassa tilanteessa kuin minä. Onneksi sain Mielenterveyden keskusliitolta mahdollisuuden olla tukena muutamissa chateissa. Koen tämän tässä tilanteessa tärkeäksi ja tekisin tätä enemmänkin. Huomaan olevani onnekas ja tajuan ettei minulla ole hätää ja voin lopettaa mahdollisen itsesäälin, mikäli se liian voimakkaasti puskee esiin. Olkoon hetken, mutta menköön sitten pois, sillä minulla on asiat hyvin.

Hengenveto on tarpeen. Minä olen vetänyt henkeä katsomalla eilen kahdeksan tuntia The Crownia. Venyttelin ja vanuttelin välillä. Katsoin ulos ikkunasta ajatellen että jokaisen ikkunan takana on ihmisiä samassa tilanteessa. Soitin ystävämummolle, piristyin ja katsoin seuraavan jakson.

Eilen en puhunut yksikseni lainkaan muutoin kuin mielessäni. Tästä päivästä en vielä tiedä. Tänään en vaivu kahdeksaksi tunniksi kuninkaallisten maailmaan. Pesukone hurisee nytkin taustalla ja olen tiskannut. Istun kirjoittamassa ajatuksiani ja suuntaan huomiotani muuhunkin kuin pakenemiseen todellisuudesta. Tarvitsin kuitenkin eilisen, joka tuntui lähes syntiseltä ja väärältä. Muut varmaan ulkoilivat siivosivat, leipoivat tai vähintään tekivät jotain kädentaitojuttuja. Minä vaihdoin kylkeä ja tunsin syviä tunteita eläytyessäni toisten ihmisten elettyyn elämään.

Tänään hengenvetoni on hieman toiminnallisempaa. Ehkä orientoiudun tulemaan kuplastani ulos, jotta pääsen toteuttamaan etäopettajuutta, etävaimuttta ja etäystävyyttä. Kaikki on etäällä, mutta ajatuksissa ehkä lähempänä kuin koskaan.

Pidetään itsestämme ja toisistamme huolta. Uskotaan, että tämä vaihe tuo myös jotain hyvää ja ehkä uusia tapoja ajatella.

Lämmin ajatus Sinulle <3

Puheenaiheet Oma elämä Hyvä olo Ajattelin tänään