Välillä vaan…
Huomatessani kaipaavani pientä ja hiljaista asumusta Pohjois-Karjalasta tai vaihtoehtoisesti saarelta, niin tiedän olevani väsynyt. Oikeastaan ei ainoastaan väsynyt vaan myös täynnä ihmisiä.
Syksy on ollut täynnä ihmisiä, ihmisiä ja ihmisiä. Huomaan ärsyyntyväni sanoista, teoista, sanomatta jättämisistä, kasvojen ilmeistä ja ihan vaan ihmisistä. Elän ajanjaksoa, jolloin en pidä ihmisistä, melkein voisin sanoa, että vihaan ihmisiä. Ihmiset ovat täysin turhia.
Ihmiset haluavat aina jotain, antamatta mitään takaisin. Ihmiset eivät tee mitään itse. Ihmiset tahtovat, että joku on aina heitä varten, loputtomasti. Ihmisten äänet narisevat, naukuvat ja nirisevät ja sanat ovat tyhjyyttä täynnä. Ihmiset, iästä riippumatta, ovat oikeastaan ihan turhia ja pilaavat tämän maapallon elämän ja luonnon.
Miksi ajaudun tähän pisteeseen? Miksi koen olevani ainoa ihminen maailmassa, joka tuntee näin, joka väsähtää ihmisiin ja joka ei tohtisi sanoa sitä ääneen?
Pysähdyn ja mietin tarkemmin.
Olen tehnyt töitä, ollut ystävä, vaimo, tytär, sisko, äiti ja vertaisohjaaja. Viikoittain olen ollut vaihtelevasti 20-40 ihmistä varten. Ja minä ajaudun syvälle ihmisten asioihin ja tunteisiin. Ajaudun, koska tahdon ja koska ajattelen sen olevan minun tehtäväni.Elämäni on muovannut minusta sellaisen, että kykenen olemaan ihmisille tukena ja koen sen olevan minun tärkein tehtäväni. Sisäinen piiskurini ei anna rauhaa, vaan syyttää laiskaksi ja itsekkääksi. Ääniä entisestä elämästä, jotka jo voisivat vaieta. Viikon päätteeksi käyn mielessäni listaa lävitse, että olenko muistanut mahdollisimman montaa ihmistä vaikka vain pienellä viestillä.
On onnekasta, että elämä, aika, terapia, viisaat ihmiset sekä hiljalleen kasvava itsetuntemus astuvat esiin ja, pysäyttävät haitallisen ajattelun nopeammin kuin aiemmin. Tiedän ajavani itse itseni kohden väsymystä. Traumataustani ja vielä liian voimakas haitallinen ajattelu, eivät vielä ole vaimentuneet riittävästi. Joudun lopun elämäni ajan harjoittelemaan myötätuntoa itseäni kohtaan. Joudun vaimentamaan äänet, jotka jankkaavat haitallisia ajatuksia menneisyydestä. Traumataustan tiedostaminen muotoutuu pikkuhiljaa tueksi ja vaihtaa ajattelun suuntaa. Surullisin olen siitä, että menneisyys on muokannut ajatteluani niin, että aika ajoin koen olevani täysin riittämätön muille ja huijaavani heitä esittämällä ihan kivaa ja ahkeraa ihmistä.
No, kun nyt pysähdyn ja puuskahdan ihmisvihani ulos, niin huomaan hengittäväni hieman helpommin. Huomaan ajattelevani, että ihmiset ovat oikeastaan ihan ok. No, seuraavaksi alan sisäisen puheen itselleni. Yritän muuttaa ajatteluani itseäni kohtaan ja hyväksyä sen, että minusta pidetään ja olen oikeasti ihan kiva ihminen. Minun ei tarvitse yrittää olla tukena kaikille ihmisille, siis ihan kaiken aikaa.
Voi kyllä, minä pidän ihmisistä ja pidän siitä, että saan käyttää päätäni, sydäntäni ja kokemuksiani muiden tueksi. En tule siitä luopumaan missään tapauksessa. Huomaan, että odotukseni ovat itseäni kohtaan liian ankarat ja oletan muidenkin ihmisten huomioivan esim. minua samalla intensiteetillä. Täysin mahdotonta. Kaiken lisäksi olen introvertti, joka rakastaa yksinäisyyttä ja itsekseen oloa. Huoh….Tälläistä tämä välillä on, kun on keskeneräinen ihminen.
Lopputulemana väsymykseen ja tähän avautumiseen on; itselle varattu Haikon kylpyläloma, hieronta, pitkät aamu-unet, elokuvat ja ymmärrys siitä, että asiat ovat ihan hyvin. Niin ja minulla on elämässäni ihan huikeita ihmisiä joita rakastan, niin ja lasken mukaan myös itseni. Rakastan teitä, jotka antavat minun olla keskeneräinen ja silti olette elämässäni. Rakastan sitä, että saan olla ihmisiä varten. Rakastan sitä, että saan etsiä tasapainoa ja minulle sopivaa tapaa sovittaa elämäni puolet sopivaksi paketiksi.
Kiitos, että kuuntelit.
