Aika vain vierii

Kolme viikkoa voi kulua nopeasti, niin tai sitten hitaasti, riippuen sisällöstä. Minun kolme viimeistä viikkoani ovat kulkeneet tiivistetyllä ja liukkaalla tahdilla. Olen kokenut kummallista hyvinvoinnin tunteita, rittämättömyyttä, iloa, pelkoa ja onnistumisia. Kuin kolmeen viikkoon olisi tiivistetty ihmisen koko elämä ja sen sisältämät tunteet.

Suurin syy tunteeseen ajan nopeasta kulumisesta on aiheuttanut uusi työ. Tai oikeastaan työ on samaa kuin aiemmnkin, mutta paikka, oppilaat, tiimi sekä työyhteisö ovat vaihtuneet. Joudun siis myymään itseäni. Myyn persoonaani, taitojani ja tietoani. Vakuuttelen uusille ihmisille, että olen pystyvä. Huokaan ja tajuan, että nämä ihmiset eivät tunne minua eivätkä tiedä minusta mitään. Siis hymyilen paljon. Katson syvälle silmiin ja kuuntelen. Painan nimiä mieleeni. Hoen nimeä mielessäni ja samalla seuraan eleitä ja kasvonpiirteitä. Haluan oppia tuntemaan, sillä se auttaa olemana osa yhteisöä. Haluan tietää jotain, mikä auttaa minua pitämään ihmisestä, sillä se on tie toimivaan työtoveruuteen. En pyri välttämättä ystävyyteen, vaan pikemmin ammattilliseen suhteeseen. Nauru, luottamus, asioiden ja tietojen jakaminen on sekä minusta, että muista kiinni. Minä siis myyn itseäni ja toivottavasti tulen ostetuksi. Sanottakoon, että minut on otettu hyvin vastaan.

Etsin tavaroita ja avatessani kaappeja en tunnistä sisältöjä. Tuoli jolla istun, tuntuu takapuoleni alla vieraalta. Tuoli liikkui eri tavoin, kuin olin tottunut. Nyt se on kesyyntynyt ja liikkuu tahtomallani tavalla. Valo lankeaa ikkunasta ja säätelen sälkaihtimia eri kulmiin, jotta sisään pääsevä valo olisi toivomani kaltaista. Joudun kiipeämään pöydälle ulottuakseni säätimiin, joten pyrin täydelliseen lopputulokseen yhden kiipeämän aikana. Ei onnistu, joten kiipeän uudelleen. Syynä kiipeämiseen on siirtämäni pöytä. Itsepä siis aiheutan osan haasteista. Uskon kuitenkin, että jokainen tuoli, jokainen kaappi, jokainen pöytä ja verho on jotenkin lävitse käytävä, jotta nekin tietävät minun kuuluvan kalustoon. Haluan olla osa työyhteisöä ja haluan olla osa rakennusta. Piha on vielä osin tuntematon alue ja se pirulainen vaihtaa asuaan vuodenaikojen mukaan. Saan siitäkin vielä kiinni, sillä pihat eivät yleensä katoa.

Helpointa ovat oppilaat. Oppilaat, joiden erityisyys kirvoittaa usein ajatuksia sekä luuloja siitä, että juuri he ovat se suurin haaste. Ei minun mielestäni. Helpointa on olla ihmisenä pienen ihmisen edessä. Uteliaana he katsovat minua alta kulmain ja totuttelevat ääneeni ja sen painohin. Pienen ihmisen kehon kieli kertoo paljon. Tätä lasta voin lähestyä edestä ja tämä toivoo minun pysyvän vielä etäällä. Koettelemme toistemme rajoja. Hiljalleen muodostuu ymmärrys, että aikuinen määrittää rajata ja tietyt käyttäytymisen tavoitteet ja lapset luovat persoonalliset tavat elää niiden keskellä. Yhdelle toimii huumori ja toiselle tiukka faktoihin pohjautuva vuorovaikutus. Olen taas sen äärellä missä olen hyvä ja mistä pidän. Ihmisyyden äärellä.

Tiimini on voimavarani. Tunnustelemme toisiamme. Haen paikkaani tiimin vetäjänä, sillä minulla on vastuu opetuksen ja ajan käytöstä. Onneksi osamme puhua. Kysymme suoraan ja vastaamme kiertelemättä. Minä tahdon näin, entä sinä? Tämä toimii, mutta tuo ei toiminutkaan. Uuden tiimin yhteen sulautuminen vaatii aikaa, tahtotilaa sekä avointa keskustelua. Ilman hyvin toimivaa tiimiä eivät aikuiset, eivätkä oppilaat voi riittävän hyvin. Ei toimivassa yhteisössä kipuillaan ja tavoitellaan asioita vaikeimman kautta. Meidän tiimi tuntuu olevan sydämen viisaudelle rakennettu. Ammattilaisia, jotka aistivat toisistaan samankaltaisuutta. Samaa tahtoa toimia lasten edun mukaisesti. Olen turvassa.

Oletan, että viikkojen kuluessa huomaan piakkoin, että on kuin olisin aina ollut töissä tässä talossa ja tehnyt töitä näiden ihmisten kanssa jo pidempäänkin. Uudet oppilaat pitävät minua omana opena ja heidän huoltajansa huollettavansa opena. Vuodenajat vaihtuvat, mutta luokkahuoneen ja talon sisällä ainoa muutos on tuntemisen kautta syntyvä luottamus, ja sen myötä tapahtuva oppiminen.

Kolmeen viikkoon on toki kuulunut muutakin kuin työtä. Parhautta on ollut mieheni ja minun välisen huumorin kukkiminen. Hänkin aloitti uudessa työssä, joten tajuamme hyvin toisiamme. Minä en jaksa iltaisin puhua ja mieheni kärsi hänelle harvinaisesta puheripulista. Hyvin sopeudumme tähän tilanteeseen ja väsyneinä nauramme enemmän kuin aikoihin.

Olen onnellinen, että joogani ovat myös alkaneet. Minun aikaani, mieltäni että kehoani hellivää ohjattua liikettä ja rentoutumista. Ehkä myös kehitän uutta joogamuotia, kuten kuvasta voitte havaita. Mukavuus ennen kaikkea. En jaksanut riisua villasukkia rentotumisen jälkeen, joten vedin sandaalit niiden päälle ja lähdin kotiin. Ehkä joku hymyili ja ihmetteli. Itse tein havainnon, että villasukat hieman liukuvat sandaaleissa ja kävellessä varret valuvat makkaralle paljaita sääriä pitkin. Pysyäkseen ylhäällä villasukat vaatisivat housujen tuoman kitkan.

Syksy on edessä. Terapiani alkamassa. Uusi työ. Oman mielen ja kehon terveyteen keskittymistä. Pysähtymisen ja huollon syksy, talvi sekä varmasti myös kevät. Elämää, jollaista minulla juuri nyt kuuluu olla. Odotan yllätyksiäkin, sillä niitä elämällä on tapana tarjota.

Olen iloinen siitä, että istuin nyt alas ja kirjoitin nämä ajatukseni, sillä tämä on minulle tärkeää ja olen hieman ikävöinyt kirjoittamista ja muiden ajatusten lukemista.

Nyt juon kahvia ja kesityn muiden ajatuksiin. Kiitos, kun kuuntelit.

Hyvinvointi Oma elämä Mieli Työ

Puhutaan kuolleista

Christina rakasti eläimiä. Sain joskus moitteita, kun en osannut varoa mielikuvituskoirien vesikuppeja. Koiria oli myös rapsutettava, luonnollisesti, ja niille piti jutella.Chrstina haaveili omasta koirasta enemmän kuin mistään muusta. Joskus kuvittelin hänen kulkevan aikuisena naisena koiriensa seuratessa, ja pitkät vaaleat hiukset olisivat hieman pörröllään.

Christina kulki mielummin farkkuhaalareissa, kuin prinsessamekoissa. Korvakorut hän halusi, mutta ei koristeellisia sandaaleita. Ystävänä Christina oli lojaali ja heikomman puolta pitävä. Olen usein miettinyt, että kuinkahan moni on jäänyt Christinaa kaipaamaan. Christinan kuollessa oli läsnä useita naapuruston lapsia ja olen vakuuttunut, että usealle pienelle lapselle on jäänyt tapaturmasta traumoja sekä liian paljon mietittävää lapsen mielelle. Puhuukohan kukaan heistä enää Christinasta? Toivottavasti ainakin muistaa.

Pimpula, Tintti ja Ipana, minun Christina, joka antoi nukkumaan mennessään useamman suukon varastoon laitettavaksi. Sanottakoon, että tuo varasto on ehtynyt. Pieni tyttö ei kyennyt niin montaa suukkoa antamaan, että ne vielä lähes 19 vuotta myöhemmin riittäisivät.

Christrinan kuoleman jälkeen ilmaantui useita ihmisiä, jotka tunsivat hänet. Yksi porukka oli lähialueen koiranomistajat. Heidän toimestaan ilmaantui tapaturmapaikalle monta muistokynttilää. Opettaja kertoi Christinan usein odottaneen häntä luokan ovella uuden tarinan kanssa.

Olisi paljon muutakin kerrottavaa ja paljon muistettavaa. Olen sitä miettinyt, että usea ihminen pelkää puhua toisen ihmisen kuolleista ihmisistä. Ihminen helposti vaikenee, ja syynä lienee kunnioitus ja hienotunteisuus. Ymmärrän. Ymmärrän myös sen, että osa ei tahdokaan puhua kuolleista läheisistään ja silloin kunnioittava hiljaisuus on hyvä. Mutta, entä jos usea vaikenee siksi, että vastapuoli ei ole valmis vaikeaan puheenaiheeseen? Entä, jos molemmat pelkäävät, että toinen ei halua puhua eikä kuulla? Entä, jos loukkaan? Niin, me oletamme ja luomme vaiteliaisuuden kulttuurin.

Minulta kysytään usein elävistä lapsista. Mietin kuitenkin elävien lisäksi yhtä usein myös kuollutta lastani, mutta minun ajatuksiani ja tunteitani häntä kohtaan ei keskusteluissa yleensä edes sivuta. Toki ei aina tarvitsekaan, sillä lapseni on kuollut, eikä häntä tarvitse joka keskustelussa huomioidakaan. Kuitenkin joskus mietin, että kenen kanssa saan muistella ja kuvitella millainen lapsestani olisi tullut, ilman että ajatellaan minun roikkuvan kiinni lapseni muistossa ilman irtipäästämisen kykyä. Sitäkin on minulta vaadittu ja odotettu. Kummallista, että kellään ei tule mieleen vaatia samoja asioita elävistä. Miksi ihmisen pitäisi vaieta kuolleista? Heidän elämänsä on vaikuttanut meihin lähtemättömästi. Heidän kuolemansa on vaikuttanut meihin, jopa enemmän kuin elävät kykenevät vaikuttamaan.

Olen valinnut elävät ja elämän. Koen onnellisuutta ja haaveilen tulevasta. En siis ryve surun mustissa syvyyksissä enkä palvo tyttäreni muistoa. Suru ja muistelu kuitenkin ovat ainoa side häneen. Muistot haalenevat kuten vanhat valokuvat. Ajan kanssa vahvakin muisto heikkenee. Puhuminen Christinasta ja kirjoittaminen hänestä, ovat ainoat tavat pitää muistot hänestä läsnä. Haluaisin hänen pysyvän luonnollisena osana omaa ja läheisteni elämää.

Lapsen kuolemasta pitäisi voida puhua. Surutyössä on eri vaiheita, joten aina ei pysty puhumaan. Joku ei halua puhua koskaan. Puheenaiheena se on kuitenkin sellainen, että toivoisin uskallusta ihmisiltä ottaa aihe esiin. Lapsen kuoleman kokenut ihminen kyllä ilmaisee tahtonsa puhua tai tahtonsa vaieta. Hiljaisuuskin on hyvä vaihtoehto, jos sanojen sijaan se tuntuu paremmalta, mutta niin, että asia saa olla esillä, siinä vieressä hyväksyttynä aiheena.

Olen onnekas, että minulla on ihmisiä, joiden kanssa olen saanut puhua ja muistella. Silti aina välillä koen, että minun on oltava hiljaa, ettei ajatella minun olevan kiinnittynyt menneeseen. Kas, kun minulla ei ole vaihtoehtoja.

Christina olisi nyt 27- vuotias. Mielikuvitukseni ei riitä kuvittelemaan millainen hän olisi. Kuollessaan Christina oli melkein 9- vuotias. Mielessäni hän on siis lapsi, joka tavallaan on kasvanut aikuiseksi. Christina, minun lapsiaikuiseni.

Uskalla ottaa puheeksi. Uskalla luottaa siihen, että vaistosi ohjaa oikeaan suuntaan ja kuolleen läheinen kyllä ilmaisee halunsa joko puhua tai vaieta.

Kiitos kun kuuntelit <3

Puheenaiheet Mieli Ajattelin tänään Syvällistä