Puhutaan kuolleista

Christina rakasti eläimiä. Sain joskus moitteita, kun en osannut varoa mielikuvituskoirien vesikuppeja. Koiria oli myös rapsutettava, luonnollisesti, ja niille piti jutella.Chrstina haaveili omasta koirasta enemmän kuin mistään muusta. Joskus kuvittelin hänen kulkevan aikuisena naisena koiriensa seuratessa, ja pitkät vaaleat hiukset olisivat hieman pörröllään.

Christina kulki mielummin farkkuhaalareissa, kuin prinsessamekoissa. Korvakorut hän halusi, mutta ei koristeellisia sandaaleita. Ystävänä Christina oli lojaali ja heikomman puolta pitävä. Olen usein miettinyt, että kuinkahan moni on jäänyt Christinaa kaipaamaan. Christinan kuollessa oli läsnä useita naapuruston lapsia ja olen vakuuttunut, että usealle pienelle lapselle on jäänyt tapaturmasta traumoja sekä liian paljon mietittävää lapsen mielelle. Puhuukohan kukaan heistä enää Christinasta? Toivottavasti ainakin muistaa.

Pimpula, Tintti ja Ipana, minun Christina, joka antoi nukkumaan mennessään useamman suukon varastoon laitettavaksi. Sanottakoon, että tuo varasto on ehtynyt. Pieni tyttö ei kyennyt niin montaa suukkoa antamaan, että ne vielä lähes 19 vuotta myöhemmin riittäisivät.

Christrinan kuoleman jälkeen ilmaantui useita ihmisiä, jotka tunsivat hänet. Yksi porukka oli lähialueen koiranomistajat. Heidän toimestaan ilmaantui tapaturmapaikalle monta muistokynttilää. Opettaja kertoi Christinan usein odottaneen häntä luokan ovella uuden tarinan kanssa.

Olisi paljon muutakin kerrottavaa ja paljon muistettavaa. Olen sitä miettinyt, että usea ihminen pelkää puhua toisen ihmisen kuolleista ihmisistä. Ihminen helposti vaikenee, ja syynä lienee kunnioitus ja hienotunteisuus. Ymmärrän. Ymmärrän myös sen, että osa ei tahdokaan puhua kuolleista läheisistään ja silloin kunnioittava hiljaisuus on hyvä. Mutta, entä jos usea vaikenee siksi, että vastapuoli ei ole valmis vaikeaan puheenaiheeseen? Entä, jos molemmat pelkäävät, että toinen ei halua puhua eikä kuulla? Entä, jos loukkaan? Niin, me oletamme ja luomme vaiteliaisuuden kulttuurin.

Minulta kysytään usein elävistä lapsista. Mietin kuitenkin elävien lisäksi yhtä usein myös kuollutta lastani, mutta minun ajatuksiani ja tunteitani häntä kohtaan ei keskusteluissa yleensä edes sivuta. Toki ei aina tarvitsekaan, sillä lapseni on kuollut, eikä häntä tarvitse joka keskustelussa huomioidakaan. Kuitenkin joskus mietin, että kenen kanssa saan muistella ja kuvitella millainen lapsestani olisi tullut, ilman että ajatellaan minun roikkuvan kiinni lapseni muistossa ilman irtipäästämisen kykyä. Sitäkin on minulta vaadittu ja odotettu. Kummallista, että kellään ei tule mieleen vaatia samoja asioita elävistä. Miksi ihmisen pitäisi vaieta kuolleista? Heidän elämänsä on vaikuttanut meihin lähtemättömästi. Heidän kuolemansa on vaikuttanut meihin, jopa enemmän kuin elävät kykenevät vaikuttamaan.

Olen valinnut elävät ja elämän. Koen onnellisuutta ja haaveilen tulevasta. En siis ryve surun mustissa syvyyksissä enkä palvo tyttäreni muistoa. Suru ja muistelu kuitenkin ovat ainoa side häneen. Muistot haalenevat kuten vanhat valokuvat. Ajan kanssa vahvakin muisto heikkenee. Puhuminen Christinasta ja kirjoittaminen hänestä, ovat ainoat tavat pitää muistot hänestä läsnä. Haluaisin hänen pysyvän luonnollisena osana omaa ja läheisteni elämää.

Lapsen kuolemasta pitäisi voida puhua. Surutyössä on eri vaiheita, joten aina ei pysty puhumaan. Joku ei halua puhua koskaan. Puheenaiheena se on kuitenkin sellainen, että toivoisin uskallusta ihmisiltä ottaa aihe esiin. Lapsen kuoleman kokenut ihminen kyllä ilmaisee tahtonsa puhua tai tahtonsa vaieta. Hiljaisuuskin on hyvä vaihtoehto, jos sanojen sijaan se tuntuu paremmalta, mutta niin, että asia saa olla esillä, siinä vieressä hyväksyttynä aiheena.

Olen onnekas, että minulla on ihmisiä, joiden kanssa olen saanut puhua ja muistella. Silti aina välillä koen, että minun on oltava hiljaa, ettei ajatella minun olevan kiinnittynyt menneeseen. Kas, kun minulla ei ole vaihtoehtoja.

Christina olisi nyt 27- vuotias. Mielikuvitukseni ei riitä kuvittelemaan millainen hän olisi. Kuollessaan Christina oli melkein 9- vuotias. Mielessäni hän on siis lapsi, joka tavallaan on kasvanut aikuiseksi. Christina, minun lapsiaikuiseni.

Uskalla ottaa puheeksi. Uskalla luottaa siihen, että vaistosi ohjaa oikeaan suuntaan ja kuolleen läheinen kyllä ilmaisee halunsa joko puhua tai vaieta.

Kiitos kun kuuntelit <3

Kommentit (3)
  1. Hei ja kiitos ihanasta ja avoimesta viestistäsi.
    En millään muotoa koe, että vähättelisit suruani. <3
    Suru on monelle vaikea asia. Tuo mainitsemasi ”oikeus surra”, on kurja tunne. Kaikkien tunteiden tulisi olla sallittuja ja niitä pitäisi pystyä osoittamaan avoimemmin.
    Onneksi läheisesi selvisi, mutta ehdit kokea menettämisen tunteen.
    Omalla kohdallani kuolemanpelko katosi tyttäreni kuoltua.
    Koen sen nykyään luonnolisena osana elämää.
    Toivottavasti pysyt noin ihanan avoimena ja ymmärtäväisenä.
    <3

    1. Kiitos vastauksestasi <3
      Kaikkea hyvää sinulle ja toivottavasti sinulla riittää aina läheisiä, joiden kanssa voit jutella myös Christinasta.

  2. Kiitos kauniista tekstistäsi. Tuntuu, että suru on ehkä vaikein tunne nykymaailmassa. Toivoisi, että sinulle ja kaikille muillekin olisi tilaa surra sen verran kuin on surtavaa <3

    Itselläni on elämässä ollut kaksi itseeni isommin vaikuttanutta kokemusta surusta. Ensimmäinen oli melkein kymmenen vuotta sitten kun perheenjäseneni melkein kuoli vakavaan sairauteen, mutta pelastui elinsiirrolla.

    Tuolloin minulla jotenkin tiedostamaton osa tajuntaani käsitti asian niin, että perheenjäseneni olisi oikeasti kuollut, mutta jotenkin ihmeen kaupalla pelastui. Viimeksi tänä kesänä huomasin aloittavani sanomaan, että ”silloin kun N.N. kuoli”, ennen kuin korjasin sanomisiani.

    Luulen, että samalla myös kuolemanpelkoni (sekä oma, että läheisteni) kasvoi, sillä jotenkin omalle surulle ja pelolle ei löytynyt kanavaa, vaikka se kuolema kävi niin hirveän lähellä. Tämä on ehkä hirveä ajatus, mutta tavallaan luulen, että olisi ollut hyödyllistä nähdä se, että kuolemastakin olisi selvitty. Tietysti olen suunnattoman onnellinen, että läheiseni pelastui, mutta koko juttu sotki kyllä pääni sisustaa perusteellisesti.

    Toinen minulle tärkeä kokemus oli kaksi vuotta sitten kun elämäni ensimmäinen koira kuoli aika yllättäen ja jouduin tekemään eutanasiapäätöksen. Tunsin suurta epävarmuutta siitä minkä verran minulla oli lupa surra. Jostain syystä koirani kuolema kosketti minua todella syvästi.

    Eräs työkaverini totesi sitten eräällä lounaalla, että hänen isänsä kuoli kuoli, kun hän oli teini-ikäinen. Hän tavallaan ”antoi luvan” minulle surra juuri niin paljon kuin sitä surua oli. Ehkä siinä koiran ohella surin muitakin, surematta jääneitä asioita tai ehkä se nyt vain oli minulle iso asia, ken tietää. Itse silti koen, että tällä kerralla ensimmäistä kertaa annoin itseni oikeasti surra ja myös tavallaan opin suremaan. Olen myös kauhean kiitollinen tuolle työtoverilleni, että hän tarjosi minulle tilan surra.

    Toivon ettet koe sinun menetystäsi vähättelevänä sitä, että puhun tässä postauksesi yhteydessä koiran kuolemasta.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *