Itseen kadonnut
Kehoni äärirajat ovat laajentuneet. Kasvojeni iho ilmoittaa stressitasojen ja ravintosisältöjen epätasapainosta. Hiukset pörröttävät ja kantapäiden kuivuus harmittaa. Ihokarvojen kevätharvennus on työlästä ja en edes tohdi ajatella varpaankynsien lakkaamista. Jos en pitäisi keväästä ja kesästä, niin toivoisin talven pimeyttä ja lupaa käyttää peittäviä vaatteita.
En ole tässä tilanteessa ensimmäistä kertaa, ja kuten varmaan arvaatkin, en myöskään viimeistä kertaa. Mietin sadannen kerran sitä, että miksi luovutan kehoni hyvinvoinnin surun, stressin ja ahdistuksen määriteltäväksi. Miksi ruuhka mielessäni ei kanavoidu lenkkipolun kuluttamiseen ja syömättömyyteen? Näin ei vain minun mieleni ja kehoni toimi. Siksi minä tutusti synkistelen ja ähellän. Siksi minä ensin sätin itseäni ja muovaan puhettani asteittain lempeämpään suuntaa. Maanittelen itseäni ja lohdutan uhriintunutta ja mököttävää itseäni. Huokaan syvään ja kasaan kärsivällisyyteni, jotta en suuttuisi itsesäälini edessä.
Mietin viimeistä vuottani ja tajuan miksi sukeltelen syvissä vesissä. Olen tähän mennessä tämän kevään aikana itkenyt ja surrut suuria muutoksia ja huolenaiheita. Olen siis sen vaiheen osin ohittanut ja tällä hetkellä vellon luovuttamisen ja turtumisen jälkitilassa. Aistin itsessäni pontevuutta ottaa liikkuminen takaisin ja itsekurin säätely on vahvistnut vastustamaan makeaa ja rasvaista. Huokaan silti, sillä olisi helpompi jatkaa hyvistä lähtökohdista eikä, jälleen kerran, miinuksen puolelta.
Ruuhka mielessäni aiheuttaa itsestä huolehtimisen lamaantumisen. Suurin osa energiastani menee pohtimiseen, analysointiin sekä arjesta selvitymiseen. Ulospäin ei saa näkyä muuta, kuin valitettavasti äärirajojeni laajeneminen. Hymy ei hyydy. Huolehtiminen muiden tarpeista ei taannu. Työni hoidan kenties vielä tehokkaammin, sillä kompensoin oman elämäni varjopuolia, jottei jokainen elämäni osa-alue olisi myllerryksessä. Pakenen omaa pahaa oloani muiden tarpeiden täyttämiseen. Miksi? Siksi, ettei kukaan pääsisi sanomaan, että näettekö, ei hän sittenkään onnistunut. Olen siis itseni pahin vihollinen, suurin kriitikko sekä pahin mahdollinen lannistaja.
Yritän hoitaa itseni terapioinnin, työni, parisuhteeni, ystävyydet, vanhemmuuden, joogan, kodin siisteyden, sukulaisuuden, opiskelun ja tasoitan tietä muille. Suututtaa. Harmittaa myös. Osin toimintapani on osa suojautumista ja selviytymistä. Isot asiat elämässäni ovat myös sellaisia, joista en voi puhua kaikille. Siksi suurin osa ihmisistä ei tiedä minkä kanssa kamppailen. Ihmettelevät ehkä, että kyllä näytän vähän rähjääntyneeltä ja tavanomaisesta poikkeavan vakavalta ja hiljaiselta.
Olen siis tuntenut itseni rumaksi, lihavaksi, tylsäksi, tyhmäksi ja epäonnistuneeksi. Onneksi omaan myös kyvyn nousta alhosta. Yllä olevaa maisemaa ihailin eilen aamulla. Eikö olekin kaunis ja seesteinen näky? Pyöräilin meren rannalle ja istuin rauhassa tasaten hengitystäni. Pääskyset pyrähtelivät lentoon laiturin alta, vailla huolta huomisesta. Otin selfien, tietysti, ja lähetin sen miehelleni. Merimaisema kuvan postasin facebookiin ja huokasin tekstissä, että olen jälleen saamassa itseni itselleni takaisin. En siis olekaan hävinnyt, en hukkunut, vaan olen edelleen olemassa.
Tajuan, että minulla on oikeasti ollut raskas vuosi. Huomaan myös, että olen voiton puolella. Iloitsen siis itsestäni, rakkaudesta, terveydestä ja mahdollisuudesta muuttaa elämääni. Voin siis hyvin voidessani tavallaan huonosti. Olen siis onnellinen vaikeuksien keskellä. Olen tyytyväinen, vaikka kaikki ei olekaan kuten olin ajatellut. Olen toiveikas.
En kadonnutkaan, olin vain hetken hukassa. Olen olemassa ja minä hengitän.
