Uskotko taivaaseen?
Uskotko taivaaseen? Jos uskot, niin millainen sinun taivaasi olisi? Minä tahtoisin, mutta minun taivaani on kovin tavanomainen.
Minun taivaassani eivät asu Jumalat eivätkä kaikki maailman olemassaolon aikana kuolleet. Ei, vaikka kovin toivoisin taivaan olevan raamatun kuvauksen kaltainen. Voi kuinka toivoisin taivaan olevan olemassa itsekkäistä syistä, sillä siellä tapaisin kaikki minua ennen kuolleet ja onni, ja rauha olisivat kuolemani jälkeen ikuisia.
Kuvittelen taivasta. Onko taivas vain maapallon ympärillä vai levittäytyykö se avaruuteen asti? Jos ei levittäydy, niin onko kaikki kuolleet ihan pikkuisia, sillä epäilen tilan loppuvan ilman avaruuden suomaa lisätilaa. Puhuvatko kaikki samaa kieltä ja syödäänkö siellä? Entä onko vauvana kuollut edelleen vauva? Kehittyykö lapsena kuollut taivaallisessa tilassa henkisesti, vaikka fyysinen koko ehkä muistuttaisi edelleen lasta? Puhutaanko ääneen vai kulkeeko ajatukset taivaallisessa wifi-verkossa? Jos kukaan ei vanhene, ei koe tuskaa, ei näe nälkää, eikä koe surua, niin mitä he sitten tekevät? Ovat onnellisia ja harmonisia ja ajelehtivat henkistyneinä ja hymistelevät?
Kun näin epäilen ja tuumin, niin pelästynkö ennen kuolemaani ja liitän käteni yhteen tahtoen varmistaa taivaspaikkani, sillä onhan mahdollisuus että olen väärässä? Järkeni ei vain taivu uskomaan taivaaseen. Ei millään, vaikka tahtoni ja toiveeni aika ajoin toisin pyytävät. Missä tapaan tyttäreni, jos taivasta ei ole? Kenties on henkinen paikka, joka ei liity uskontoon, ei Jumalaan eikä taivaaseen. Olisiko niin, että kuolleet leijuvat ja liitävät kello viiden ruuhkassa, istuvat metrossa ja lomailevat Kanarialla? Saattaa olla niinkin, että kuoleman jälkeen ei ole mitään muuta kuin kuolema ja me elävät vain tahdomme olevan toisin, koska emme kestä lopullisuutta.
Olen istunut ja ristinyt käteni rukoillen koko sydämeni kyllyydestä. Liitin rukoukseen pyyntöjä ja lupauksia, joihin en pystyisi vastaamaan. Lupasin, että en enää koskaan ja jos lapseni ei kuolisi, niin ainakin aina ja ikuisesti, mutta en koskaan sitä. Ei siis mitään järjellistä, vaan epätoivoisen äidin epätoivoista toivoa. Kaupankäyntiä jotta kuolema ei korjaisi, vaan kuulisi katteetoman lupaukseni ja uskoisi sen siitä huolimatta, että tietäsi minun sen heti tilaisuudentullen peruvan. Olen saanut luterilaisen kasvatuksen, joten ensimmäinen tekoni tapaturmapaikalla avun paikalle soittamisen jälkeen, oli istua ja rukoilla henkihieverissä. Ei auttanut rukous, mutta ei myöskään maallinen apu.
Lapsen kuoleman jälkeen oli aikoja, jolloin toivoin kykeneväni uskomaan taivaaseen ja Jumalaan. Ajattelin uskon olevan ainoa polku lapseni luo. Ajan kuluessa havaitsin, että lapseni ei kadonnut kauas, vaan hän on olkapääni vieressä aina kun ajattelen häntä. Kuolleet eivät ole fyysisesti koskettavissa, mutta ajateltavissa ja tunnettavissa he ovat.
Taivas on kaunis katsella. Taivaan tarkoitus on olla lintujen lentämistila, pilvien ajalehtimispaikka ja sen tehtävänä on sallia äänen ja valon kulkea esteettömästi paikasta toiseen. Taivaalle on kiva katsella ja pohtia kaiken maailman juttuja, mutta taivaassa ei asu kuolleita. Kuolleet asuvat muistoissa ja sydämissä.
