Yksi alitajuntainen ohjausliike ja sain väistettyä kolmion takaa tulleen auton. Onneksi en jarruttanut, sillä törmäys olisi ollut väistämätön samoin kuin takaa tulleiden autojen törmääminen meihin. Onneksi väistöliike suuntautui vastaantulevien kaistalle, sillä oikealla olisi ollut metsä ja viettävä tien reuna. Onneksi vastaantulevien kaistalla ei tullut kukaan vastaan. Jarrutus ja ympärille vilkaisu, jotta turvallinen kääntyminen voisi tapahtua ja mielellään nopeasti, sillä olisi vain ajan kysymys, koska joku tahtoisi poistua kaistaa pitkin moottoritieltä ja hämmästelisi meitä, jotka olisimme keula väärään suuntaan. Vilkku päälle, katse joka suuntaan ja kiihdytys moottoritielle. 

Jatkoin ajoa ja siskoni jatkoi istumista apukuskin paikalla. Kiroilin ja siskoni kiroili myös. Tapahtunut oli nopea ja yhtä nopeasti se oli ohitse. Mietin mitä muissa autoisa oli tapahtunut, kun me melkein törmäsimme eteen tulleeseen autoon. Muissa autoissa varmaan tapahtui sama epäskoinen ymmärrys siitä, että joku vain tulee kolmion takaa, vaikka näkyvyys on hyvä ja tieliikennelaki kieltää eteen tulemisen. Ehkä joku jarrutti ja oli valmiina väistöliikkeeseen. Kolmion takaa tullut auto puikahti jostain välistä ja jatkoi matkaansa. Mietin, että mitähän sen auton kuljettaja mahtoi miettiä? Mahtoiko ymmärtää mitä meinasi tapahtua? 

Emme ehtineet nähdä auton merkkiä, emme kuljettajaa emmekä oikein mitään mikä olisi auttanut esim. soitossa hätänumeroon tehden ilmoitusta holtittomasta ajosta. Oliko kysessä kuljettaja, joka katsoi kännykkää, oli humalassa, oli valtavan tunnetilan vallassa tai oli matkalla rakkaansa luokse eikä huomannut useaa autoa, jotka olivat juuri kiihdyttämässä, sillä moottoriten ramppi oli kutsuvasti edessä? 

Ehdin miettiä, niin en oikeastaan mitään. Elämäni ei vilissyt silmissä vaan jatkoin kiroilun ja auton kääntämisen jälkeen ajoani. Katsoin asiaan kuuluvasti peileihin ja vilkaisin kaistaa vaihtaessa vielä olan ylitse, sillä autokoulussa niin opetettiin, puhuttiin kuolleista kulmista. Ajoin perille asti, mutta viimeisissä risteyksissä olin hieman ärtynyt, koska en ollut varma tuntemattoman kaupungin kaistoista ja siitä mikä kaista menisi suoraan ja ja…..Perille päästyämme huokaisin helpotuksesta ja olin iloinen kun tunsin maan jalkojeni alla. 

Mietin ajon aikana hiljaa mielessäni niitä puheluita, joita läheisemme saisivat. Aikaa kuluisi ehkä noin puolituntia tai enemmän ja joku poliisi tai sairaalan tuntematon lääkäri selvittäisi kurkkuaan ja kertoisi meidän kuolleen tai loukkaantuneen vakavasti. Mietin miestäni ja siskoni miestä. Mielessäni vilahti lapseni ja se, että olisinko kuoltuani tavannut tyttäreni. Mietin isääni, joka olisi samassa puhelussa saanut tiedon molempien tytärten onnettomuudesta. Muut läheiset ja ystävät saisivat tiedon vuorokauden tai vuorokausien sisään, eikä kukaan tahtoisi ymmärtää kuulemaansa eikä uskoa sitä todeksi. 

Mutta me väistimme sen auton. Me jatkoimme elämäämme, mutta mietimme sitä, kuin pienestä sen jatkuminen on joskus kiinni. Vain sekunnin murto-osasta ja yhden väistöliikkeen onnistumisesta. Myönnän, että tapahtuma on vieraillut välähdyksinä mielessäni muutaman päivän aikana. Myönnän, että tuntuu pahalta ja toisaalta täysin uskomattomalta. Läheisen kuollessa elämä jatkuu. Onnettomuuden välttämisen jälkeen elämä jatkuu. 

Suurimmat ja vaikeimmat tunteet sain kuvitellessani mieheni ja lasteni surua. En ajatellut, ettei elämäni ehkä jatkuisi vaan mietin kuinka läheisteni elämä jatkuisi. Tiedän kuoleman lopullisuuden enkä soisi läheisteni vielä joutuvan sitä kokemaan. Onneksi elän ja onneksi siskoni elää, sillä jos hän olisi kuollut niin kuinka olisin ikinä selvinnyt siit tietoisuudesta, että minä ajoin sitä autoa. 

Nyt on kesäinen maanantai. Siskoni meni töihin ja minä istun sohvalla, sillä on loma. Mietin mitä tekisin ruoaksi ja siskoni mietti mitä miettii. On kaunista. On elämä elettävänä.