Viesti puhelimessa. Viestissä lukee, että lapseni kissa on lopetettu, siis kuollut. – Haluatko, että soitan? -Juu, oli lyhyt, mutta paljon puhuva vastaus. 

Lapseni on jo aikuinen, kaukana teini-iästä ja vaiheesta, jossa aikuista voidaan kutsua nuoreksi aikuiseksi, mutta puhelun aikana hän oli minun pieni. Minun lapseni, jonka suru tarttuu kuin takiainen takin liepeeseen. Esitän kohteliaasti ehdotuksen, että voisimme tavata. Yhtä kohteliaasti otan vastaan kieltävän vastauksen, ja totean itselleni, että hän on jo iso ja saa toimia tässä tilanteessa kuten haluaa. Puhumme luonnollisesti tapahtumien kulusta, mutta aihealueiksi valikoituu myös muut aiheet. Kuten tapanamme on, emme pysy vain kepeissä jutuissa, vaan sukellamme suoraan myös syvään päähään, ja tongimme aiheita hieman syvemmältäkin. 

Kerta ei ole ensimmäinen, jossa lapseni suru saa minut lähes tolaltaan. Muistan kuinka lapseni itki lohduttomasti ensirakkauden päättymistä suljetun oven takana ja minä pidättelin kyyneliäni olohuoneen sohvalla. Kuinka lohduttaa lasta, joka on varma siitä, että kaikki ilo ja onni on maailmasta kadonnut? Kliseet ja latteudet tuntuvat turhilta, kun oma lapse suree ja on lohduton. Muistan lapseni surreen, hiljaa jotain elämäänsä kuuluvaa tilannetta. Näin kyllä surun laskemat hartiat ja luin hiljaisesti annettujen rivien välistä, että jokin on hätänä. Äiti ei kuitenkaan ollut se, jolta lohtu haettiin. Tämän päiväisen puhelun aikana tulvii mieleen monta tukahdettua surun hetkeä, joita lapseni ovat matkamme varrella kokeneet. Osa suruista on niin suuria, että en vielä tänä päivänä osaa niihin asettua. Aika ajoin unohdan, että lapseni ovat menettäneet siskonsa, kokeneet avioeron ja eläneet masentuneen äidin kanssa. Nuo surut ovat olleet vain minun, mutta todellisuudessa en ole kyennyt aina tajuamaan kuinka paljon ne ovat olleet lapsilleni. 

Mietinkin sitä, että ehkä historiamme vuoksi surun hetkellä tunnen suurinta rakkautta lapsiini. Surun ollessa läsnä, joudun pysähtymään ja jostain syvältä kumpuaa tiedostamattomat reaktiot. Suru on ystäväni ja muistuttaa rakkaudesta. Pohdin, että onko tuntemukseni kipeän ja kolhiintuneen ihmisen tapa reagoida? Rakkauden tunne on pakahduttava ja näinä hetkinä pelkään kuollakseni menettäväni lapseni. Pidän valtavasti siitä, että kykenen olemaan läsnä lapselleni hetkenä, jolloin hän on yksin ja tuntee surua. 

Rakastan lapsiani myös hyvinä aikoina, onnellisina hetkinä sekä arjen tavallisuudessa. Rakastan lapsiani heidän ollessa etäällä, jopa tavoittamattomissa. Rakastan niin paljon, vaikka olen etäännyttänyt itseni aktiiviäitiydestä ja hetkittäin unohdan olevani äiti. Olen onnellinen, että saan viestin puhelimeeni, jossa kerrotaan rakkaan lemmikin kuolemasta. Viestin saaminen muistuttaa äitiydestä ja siteestä, joka on ainutlaatuinen lapsen ja vanhemman välillä. 

Olen saanut myös viestejä, joihin en ole kyennyt vastaamaan. En siinä esitettyihin pyyntöihin, en tarpeeseen jonka sanalliseti esitetty viesti sisältää. Yhtälailla niissä tilanteissat ovat läsnä suru ja rakkaus, yhtä matkaa kulkien. Tuskallista, mutta realisimia sekin. 

Kun lapseni kissa kuoli, niin se sai minut ajattelemaan rakkautta ja tuntemaan sitä viiltävästi ja samaan aikaan sydäntä lämmittävästi.