Naistenpäivä

Tänään voisin ajatella naiseudesta näin, niin tai sitten toisin, sillä saahan nainen muuttaa mieltään. Vai saako ja kenen luvalla, vai onko kenties käyttöön otettu keino ja lupa olla hieman hankala? 

Voisin ajatella myös siten, etten kerrokaan ikääni, niin ja en ainakaan painoani. Näkeehän kysyjä ilman vastaustakin totuuden, joten miksi aiheuttaa kiusallista tilannetta hänelle ja minulle. 

Entä, jos ajattelisin olevani toisenlainen, tuota toista naista parempi nainen. Ja vain siksi, että en ole hänen painoisensa, en hänen kaltaisensa ja onhan hiukseni kauniimmin ja ainakin elämäni paremmin. 

Kehtaisinko ajatella olevani viehättävä, seksikäs ja ihailtavan älykäs? En sentään, ainakaan ääänen sitä mainitsisi ja jonkun sen minulle lausuessa puhahataisin ja mitätöisin kauniiksi tarkoitetut sanat.

En pysty ajattelemaan, että naisena olisin vain johonkin sopiva, kätevä keittiössä ja kelpaamaton tekemään autokauppoja. En pysty kiukustumatta kuulemaan, että työni tekisi paremmin mies, no vain siksi, koska hän on mies. 

Tahtoisin ajatella, että kaikkialla maailmassa olisi yhtä hyvin kuin minulla. Minä naisena ajattelen, olen, päätän, puhun tai olen puhumatta. Kuljen pää pystyssä ilman väkivallan pelkoa, ilman uhkaa olla rahatta tai oikeudetta tuntea. 

Ajattelen olevan onnekasta, ettei minua ole silvottu, ei liian nuorena naitettu eikä toisen tahtoon täysin alistettu.Teen lapsen jos tahdon tai kuljen sinkkuna, varattuna tai kokeilen yhden yön juttuja. 

Ajatella, että osaan lukea, sopia asioita omalla allekirjoituksella. Ajatella, että voin pukeutua tahtomallani tavalla, haukkua hallitusta ja vastustaa miehistä ajattelumallia. 

Tänään ajattelen naisena olevani ihminen, sellaisen kaltainen, että kykenen olemaan onnellinen. Aina ei ole näin ollut elämässäni, joten siksi puhkun onnea ja ihmettelen elämän ihanuutta.

En rakenna itseäni siten että olisin vain äiti, vaimo, sisko tai täti. En siten että olen parempi toista, mutta en huonompikaan. Tahtoisin, että kuoltuani minut muistetaan ihmisenä, tuntevana ja ajattelevana. 

Olen toki nainen ja tahdon itseäni naiseksi kutsua. Tahdon tuntea hiusteni painon ja nähdä kynsieni punan. Tahdon tuntea kankaan laskeutuvan lanteitani pitkin ja tahdon ostaa kauniit rintaliivit. 

Voi kunpa nainen olisi toiselle naiselle lempeä, ystävä, välittämättä iästä, väristä, uskonnosta tai siviilisäädystä.

Hyvää naistenpäivää sinulle nainen ja todella toivon, että olet haluamasi lainen. 

Hyvinvointi Mieli Ajattelin tänään

Kun lapseni kissa kuoli

Viesti puhelimessa. Viestissä lukee, että lapseni kissa on lopetettu, siis kuollut. – Haluatko, että soitan? -Juu, oli lyhyt, mutta paljon puhuva vastaus. 

Lapseni on jo aikuinen, kaukana teini-iästä ja vaiheesta, jossa aikuista voidaan kutsua nuoreksi aikuiseksi, mutta puhelun aikana hän oli minun pieni. Minun lapseni, jonka suru tarttuu kuin takiainen takin liepeeseen. Esitän kohteliaasti ehdotuksen, että voisimme tavata. Yhtä kohteliaasti otan vastaan kieltävän vastauksen, ja totean itselleni, että hän on jo iso ja saa toimia tässä tilanteessa kuten haluaa. Puhumme luonnollisesti tapahtumien kulusta, mutta aihealueiksi valikoituu myös muut aiheet. Kuten tapanamme on, emme pysy vain kepeissä jutuissa, vaan sukellamme suoraan myös syvään päähään, ja tongimme aiheita hieman syvemmältäkin. 

Kerta ei ole ensimmäinen, jossa lapseni suru saa minut lähes tolaltaan. Muistan kuinka lapseni itki lohduttomasti ensirakkauden päättymistä suljetun oven takana ja minä pidättelin kyyneliäni olohuoneen sohvalla. Kuinka lohduttaa lasta, joka on varma siitä, että kaikki ilo ja onni on maailmasta kadonnut? Kliseet ja latteudet tuntuvat turhilta, kun oma lapse suree ja on lohduton. Muistan lapseni surreen, hiljaa jotain elämäänsä kuuluvaa tilannetta. Näin kyllä surun laskemat hartiat ja luin hiljaisesti annettujen rivien välistä, että jokin on hätänä. Äiti ei kuitenkaan ollut se, jolta lohtu haettiin. Tämän päiväisen puhelun aikana tulvii mieleen monta tukahdettua surun hetkeä, joita lapseni ovat matkamme varrella kokeneet. Osa suruista on niin suuria, että en vielä tänä päivänä osaa niihin asettua. Aika ajoin unohdan, että lapseni ovat menettäneet siskonsa, kokeneet avioeron ja eläneet masentuneen äidin kanssa. Nuo surut ovat olleet vain minun, mutta todellisuudessa en ole kyennyt aina tajuamaan kuinka paljon ne ovat olleet lapsilleni. 

Mietinkin sitä, että ehkä historiamme vuoksi surun hetkellä tunnen suurinta rakkautta lapsiini. Surun ollessa läsnä, joudun pysähtymään ja jostain syvältä kumpuaa tiedostamattomat reaktiot. Suru on ystäväni ja muistuttaa rakkaudesta. Pohdin, että onko tuntemukseni kipeän ja kolhiintuneen ihmisen tapa reagoida? Rakkauden tunne on pakahduttava ja näinä hetkinä pelkään kuollakseni menettäväni lapseni. Pidän valtavasti siitä, että kykenen olemaan läsnä lapselleni hetkenä, jolloin hän on yksin ja tuntee surua. 

Rakastan lapsiani myös hyvinä aikoina, onnellisina hetkinä sekä arjen tavallisuudessa. Rakastan lapsiani heidän ollessa etäällä, jopa tavoittamattomissa. Rakastan niin paljon, vaikka olen etäännyttänyt itseni aktiiviäitiydestä ja hetkittäin unohdan olevani äiti. Olen onnellinen, että saan viestin puhelimeeni, jossa kerrotaan rakkaan lemmikin kuolemasta. Viestin saaminen muistuttaa äitiydestä ja siteestä, joka on ainutlaatuinen lapsen ja vanhemman välillä. 

Olen saanut myös viestejä, joihin en ole kyennyt vastaamaan. En siinä esitettyihin pyyntöihin, en tarpeeseen jonka sanalliseti esitetty viesti sisältää. Yhtälailla niissä tilanteissat ovat läsnä suru ja rakkaus, yhtä matkaa kulkien. Tuskallista, mutta realisimia sekin. 

Kun lapseni kissa kuoli, niin se sai minut ajattelemaan rakkautta ja tuntemaan sitä viiltävästi ja samaan aikaan sydäntä lämmittävästi. 

 

Suhteet Oma elämä Vanhemmuus Ajattelin tänään