Pitkästä aikaa

Hei lapseni,

Oletko kuullut ääneeni hieman harvemmin ja vain hetken kestävänä? Olen sysännyt sinua sivuun, tunkenut taka-alalle ja siirtänyt sivuun. Tiedät kai, että viivähdät päivittäin, mutta vain häivähtäen ajatuksena, joskus vain puolikkaana. Syystä olen näin tehnyt. Tahdoin suojata muistoasi ja sinut yhdistettynä liian kipeään läheiseen, on liian suuri yhdistelmä samaan aikaan kestettäväksi. Rakkauteni sinuun on yritetty tahrata. Suruni sinun kuolemastasi on yritetty mitätöidä. 

Olen aseeton tämän asian edessä. Tunnen surua läheisestä, mutta sinun muistosi tahraaminen saa tuntemaan vihaa. Tätä olen joutunut käsittelemään. Olen pilkkonut tunteitani ja pinonnut niitä siirrettäväksi pihavarastoon. Olen järkeillyt, mutta järki ei ole ollut kummoinen kumppani. Olen tuntenut surua ja olen vihastunut. Hetkittäin melkein lamaannuin ja mietin kuinka kaikki tämä tapahtuu ja onko tapahtunut ja sanottu kaikki todellakin totta. 

Ei riitä yksi suru, ei yksi menetys. En tiedä mikä määrä kyyneleitä tarvitaan vajuttamaan surun lähteet. En kuitenkaan kestä että muistosi loataan ja minun menetyksestä tuntema tuska halutaan hälventää satuttavien ja loukkaavien ajatusten alle. Siksi olen sinut sivuun laittanut, jotta saattaisin ajatella sinua sitten, kun mieleni on seestyneempi, ja olen kanssasi vain puhtaassa rakkaudessa. Tiedät kyllä kenestä puhun ja siksi tiedänkin sinun ymmärtävän. En pysty hyväksymään tapaa ja tahtoa satuttaa ihmistä, en ketään, en koskaan ja silti tämä on totta. En tahtoisi niin uskoa, mutta eipä tahtoani tässäkään asiassa kysytä. 

On kuitenkin niin, että aika auttaa, ehkä liian hitaasti, mutta kuitenkin vääjämättömästi tekee työtään. Puen ajatuksiani kauniimpaan muotoon ja pyrin hautamaan kohtaamani aiheettoman vihan ja syytöksen. Työ on raskasta, mutta koska olisin työtä pelännyt ja jos olen työtä vältellyt, niin sitäkin vain väliaikaisesti. Kiinnityn kaikkeen pieneen ja sievään ja istun hiljaa mieheni hellän kosketuksen alla. Viestitn veljellesi, joka vastaa ja tunnen etäyhteytenä hyväksyntää. Puhun hiljaa miehelleni. Huomaan aamujen olevan valoisampia ja talitiaiset laulavat aamuisin kevättä esiin. Järkeilen ja ilokseni huomaan sen palanneen päivittäiseksi kumppanikseni. Hengitän sisään ja puhallan raskaasti kaikkea saastaa ulos ja vapautan sen kiertoradalle, jossa en toivo sen kohtaavan ketään, jotta se jäisi yksinäiseksi.

Koska minun on taas helpompi hengittää on minun myös helpompi ottaa sinut taas vastaan. Torstaina on siskosi, bonustyttäreni, vanhojen tanssit. Hän, joka jollain tapaa muistuttaa sinua, tanssii illan hämärtyessä ja minä katson sydämessäni sekä sinä että hän. Siskosi, joka ei muista sinua tavanneensa, kysyy lupaa surra sinua. Sydämessä on paljon tunteita ja asioita, joita ei osaa sanoittaa eikä ymmärrä. Yksi niistä on sinun siskosi ja hänen suhteensa minuun, oikeastaan tuntemattomaan naiseen, veljiensä äitiin. Torstaina kuitenkin me kaksi naista, siskosi äiti ja minä, seisomme saman salin reunamilla katsomassa nuoren naisen tanssia. Väistämättä me tiedämme molemmat, että minä mietin hänen tyttärensä lisäksi myös omaani, sinua. Ehkä sinä lapseni olet läsnä, toivon niin. Nyt minua itkettää, mutta tämä itku on kaunista. 

Rakkaudella äiti

 

suhteet oma-elama vanhemmuus mieli
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *