Rasisminvastainen viikko

rasisimin vastaisuus.jpg

                                                                                                                                                                                                           Kuva: Jussi Lopperi

Mitä sanoa? 

Tahtoisitko, että lastasi kutsuttaisiin kakanväriseksi?

Miltä tuntuisi, jos aina liikkuessasi ulkomaailmassa, kukaan ei tahtoisi olla lähelläsi?

Kuinka kestäisit sen, että et kuulisi läheisistäsi viikkoihin, kuukausiin tai et ehkä enää ikinä?

Luuletko, että sinulle olisi ihan sama, jos lapsesi hukkuisi yön pimeään, ehkä koskaan löytymättä?

Raiskatuksi tuleminen on kuulemma suvakeille sopiva kohtalo. Entä siinä vaiheessa, kun raiskattu on siskosi, onko se silloinkin oikein?

Eikö lapsi saa virpoa ja sitä kautta kotoutua?

Kehtaatko sanoa ääneen, että lapsen kuolema, koska on mielestäsi vääränvärinen, on oikein ja jopa toivottavaa? Samaan aikaan pidät sylissäsi omaa lastasi…..

Olen kääntänyt pääni kuullessani vierasta kieltä. En ymmärrä sitä ja katson uteliaasti vilkkaasti elehtiviä käsiä. Katse joka katsoo minua vastaan painuu alas ja samalla vaikenee puhe. Kestäisinkö itse tietoisuutta siitä, että minua ei hyväksytä, olen mielummin hiljaa ja vaikenen nöyränä? Saanhan ruokaa, joten nöyryys on paikallaan.

Olen miettinyt, että rikoksen tehtyä siitä on jouduttava vastuuseen. Pakolaisuus ei ole rikos. Ei ole rikos olla väriltään minua tummempi. Rikokseksi ei lasketa eri kieltä, ei eri kulttuuria eikä eri elintapoja. Rikokseksi lasketaan rasismi, väkivalta, pahoinpitely, varastaminen, seksuaaliset rikokset…lista jatkuu. Rikokseksi ei lasketa hyväksyntää, suvaitsevaisuutta eikä ihmisen auttamista. 

Mitä voimme tehdä? En tiedä muuta kuin sen, että olemalla ihminen ihmiselle voi saada aikaan ainakin sen, että edes hetken verran on mahdollista kokea olevansa arvokas. Hetkikin saattaa riittää, joten en yrittäisi pelastaa koko maailmaa. 

En pääse ajatuksesta, että miltä tuntuisi, jos kuolleen lapsen kuva olisi jokaisen maan etusivulla. En kestäisi sitä, että joku iloitsee ja sen katsomisesta mielihyvää. Sydämeni ei kestäisi sitä. 

Eipä ole minullakaan vastauksia, ehkä enemmän kysymyksiä. 

Toivoisin, että jostain syvältä kaivautuisi esiin ihmisyys ja ymmärrys, että me tarvitsemme toisiamme. Me tunnemme, me rakastamme ja me elämme kunnes kuolemme. Ja me kaikki kuolemme, se on varmaa.

Mitä sanoa?

Ehkä sanat ovat turhia. Toimisivatko teot paremmin?

En tiedä. 

Ylen aamussa haastateltu Valtteri Saarinen, ikää 11 vuotta, on ainakin minun sankarini tänään. Hyvä keulakuva tälle viikolle ja paljon ajatuksia antava nuori mies. Olisitko itse valmis vastaavaan elämään tai haluaisitko lapsellesi vastaavaa?

Hyvää alkanutta rasisminvastaista viikkoa <3

hyvinvointi hyva-olo uutiset-ja-yhteiskunta ajattelin-tanaan
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *