Silloin tiedän

Se herättää minut. Kiskoo unesta, ilmoittaa puolinuniselle olevan vihdoin aika. Hajoittaa unet yön hämrään ja vaatii valveille vaatimuksellaan. Se on tietoisuus sisällä asuvista sanoista. Tunne on vahva, saa kääntymään peiton alla ja toivon saavani unen liepeistä kiinni. En ole valmis tähän ja samaan aikaan tiedän olleeni valmis jo kauan. Pelkään. Asetan kriittiset sanat eteeni luen niitä, tavaan ja vaivun epätoivoon. Voi kuinka kierää pääni sisällä sanat latistavat, entisenä aikana totena pitämäni, toisten lausumina minut saaneet olemaan hiljaa. Itku. Tiedän tahtovani tulla ulos oman pääni sisäisestä avaruudesta tahtoen katsoa maailmankaikeutta ilman rajoja. Haluan haltioitua kauneudesta, selittämättömästä ja sanoin kuvaamattomasta ihanuudesta, joka valtaa ihmisen, kun hän on vapaa. 

Luen sanoja sadan vuoden takaa ja pysähdyn lauseisiin, Tunnustelen niiden tuntua kielelläni ja haluan lausua ne ääneen. Ääneen lausuttua ne tulevat todeksi ja jatkavat elämää. Toivon, että niiden kirjoittaja kuule ne avaruuden laitamilla, hymyilee ja pohtii minun niille antamaa merkitystä. joka ehkä poikkeaa hänen tarkoittamastaan. Näin me kaksi kohtaamme. Minä nykyaikaiselle sohvallani tämän hetken ajassa, joka eroaa kirjailijan maailmasta täysin ja toisaalta ei lainkaan. Samaa on ihmisten tunteet, tarpeet ja niiden tyydyttäminen. En etene kirjassa, koska pysähdyn ja ikään kuin kirjailija puhuisi minulle, vaatisi istumaan ja kirjoittamaan. Hän naputtaa tyytymättömänä jalkaansa, muljauttelee silmiään ja huokaa turhautuneena. Tee se, hän kuiskaa ajan takaa, ja saa minut tuijottamaan kattoon muotoutuvaa varjoa. Pyristelen vielä, selitän ja sitkuilen. 

Sanat kiusaavat minua, rikkovat sisään tulleessaan rauhani ja tökkivät sopimattomastri kesken kahvittelun. Ne saavat lähes näkyvän muodon ohitse lentävässä naakkaparvessa ja koirassa, joka kaivaa laiskasti tien vierustaa. Olen lähes vihainen itselleni, sillä uhkaavasti vaivun tekemättömään tilaan, jossa olen muka turvassa. Turvassa seesteisessä elämässä, jossa luetaan, kuunnellan ja aistitaan vain muiden tuottamia kirjoituksia. Pidän itseäni itseni vankina. Lupaan päästää itseni vapaaksi, mutta pidän samaan aikaan sormia ristissä selkäni takana. Peilin edessä väistän katsettani.

Rakastan tällä hetkellä lukea lauseita, kuunnella lausahduksia, sekä ottaa kiinni laulujen pienistä pätkistä. Ihmiset ovat nuo sykähdyttävät sanat asettaaneet kaikkien arvostelun alle. He ovat ottaneet riskin ja antaneet sisimpänsä purskuta ulos ilman pidäkkeitä. Ihailen heitä ja imen kaiken mitä painetut sanat vain irti antavat. Hiljalleen on pakko antaa sormien tanssia intuitiivisesti pitkin näppäimistöä, jossa n- kirjain on jo kulunut. Liekö haluaa haalistua odottamisen johdosta ja yrittää houkutella a-kirjainta mukaansa. 

On ihmeellinen ja pitkä prosessi, jonka tietää kuitenkin tulevan väistämättömästi jonkinlaiseen tulokseen. On annettava aikansa itselleen. Sitten se herättää kesken unen. Se pujahtaa mieleen ajomatkan aikana pyörien ympyrää. Se sanoo minulle, kirjoita. Kirjoita niin, että et pidättele. Älä vaimenna sitä mikä on tahtova sanoiksi päästä. 

Pikkuisen pelkään, enemmän itseäni kuin tyhjää paperia. Pidän itseäni hiukan oikeudettomana astua niiden joukkoon, jotka kirjaavat sanansa ja antavat ne kaikkien luettaviksi. Oikea kirja, jonka kannet suojaavat minun kirjoittamaa, voi olla totta, kunhan tulen ulos itsestäni ja näen kaiken maailmankaikkeuden mahdollisuudet. 

Heräilen siis ja tiedän. Tunnen, itken ja annan kihelmöinnin kasvaa. Se elää minussa ja vahvistuu päivä päivältä. Minä olen elossa. 

suhteet oma-elama ajattelin-tanaan
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *