Sinä hetkenä olin tärkeä

Vasemman lapani alle sattui. Tuntui viiltävää kipua ja tiesin ettei se mene ohitse asentoa vaihtamalla. Pieni ihminen vieressäni kasti eteensä unen lasittamin silmin. Molempien iholla tuntui seinällä olevan ilmalämpöpumpun puhallus ja äänimaailmaa sävyttivät lautasten ja lusikoiden kilahdukset päiväkodon naarmuuntuneita pöytäpintoja vasten. Suu avautui ja annoin lusikallisen syötäväksi. Olimme molemmat hiljaa ja vaihdoin vaihvihkaa asentoani, jotta paine lavan alla helpottaisi. Ruoka ei enää kelvannut. Päättäväinen pään pudistus ja hieman kurtistuneet kulmat tekivät selväksi, että seuraavaksi olisi hyvä kokeilla maitopulloa. Pää kääntyi takakenoon ja jo valmiiksi uniset silmät painuivat kiinni samalla kun maidon pinta hupeni pitelemässäni tuttipullossa. Hän nukahti.

Nukkuvaa lasta on vaikea nostaa pois syöttötuolista herättämättä. Ymmärsin, että aiheutin liikkeilläni epämukavan olon ja pyysin mielessäni anteeksi. Pieni uinuja ei tajua, että jokainen liikkeeni oli tarpeen, jotta saisin hänet sänkyyn pehmeän peiton alle. Noustessani oioin varovasti selkääni ja ensimmäiset askeleet olivat kankeita. Muistutin, että seuravan kerran istun aikuisten tuolissa, en alle kolme vuotiaalle tarkoitetussa, jonka painorajan aivan varmasti ylitin. Lepohuoneen hämärä otti meidät lempeästi vastaan. Se tiesi, että on syytä olla hiljaa ja hyssytellä uudestaan uneen tuo pieni tulija. Istuin tuolille ja vaihdoin molempien asentoa paremmaksi. Lapsen pää vasemman käsivarren päällä ja keho sylisääni niin, että jalat roikkuivat ohitse oikean kylkeni. Vaistomaisesti heijaan itseäni ja jostain syvältä nousee hyräily ja mielen tapailee tuttuja sanoa ja säveltä. ”Peikkolapsia äidillä on yksitoista ja hännät on solmittu yhteen.” Hengitän syvään ja nielen liikutustani. Näin hyräilin aikoinaan lapsilleni, myös sille, joka on nyt jo kuollut. En ollut varautunut tunnevyöryyn, jonka hiljaa laulettu laulu ja tuntemattoman lapsen luottavainen uneen vaipuminen aiheuttaisi. Istun hiljaa ja annan lapsen nukahtaa syvempään uneen ja annan itseni tyyntyä ja omaksua kaikki sen hetken tunteet.

Varovainen nousu. Liikutus vaihtuu hymyyn ja uuteen muistoon. Hivutan lasta matkasankyyn, jonka ylle saan taivuteltua kangistuneen kehoni sekä edelleen vihlovan lapani. Lapsen pää tyynylle ja pysähtyminen. Pidätin hengitystäni sillä hetki on kriittinen, joko lapsi jatkaa untaan tai herää vaatien uutta laulua, uutta heijaamista ja uutta yritystä laskea hänet sänkyynsä. Hengen pidätys onnistuu. Lapsen keho antautuu unen vietäväksi ja häneltä pääsee hento huokaisu. Peittelen ja jään katsomaan. Ajattelen kuinka ihmeellistä on lapsen luottamus.

Tämä hetki on muistutus siitä, kuinka tärkeää uusi työni on. Minun käsiini annetaan jonkun kaikkein rakkain ja tärkein. Ei ole sama miten kohtaan vanhemman tai lapsen. Omat tunteeni tai väsymykseni on laitettava sivuun. Olen onnellinen, että tohdin lähteä kohti uutta. Päiväkodin ovet avautuivat ja vetivät minut sisään. Uudessa työnkuvassani laaja-alaisena erityisopettajana en arvannut pääseväni näin arvokkaisiin hetkiin.

Puoli vuotta takana ja edelleen ihmettelen kuinka onnekas olen. Muistan kuinka kuulin yhden varhaiskasvatuksen opettajan kertoneen, että hän tekee maailman tärkeintä työtä. Nuo sanat vaikuttivat silloin ja vasta nyt ymmärrän mitä ne tarkoittavat. Kuljen kahden päiväkodin väliä ja työkavereinani on pehmolelut, jotka kurkistavat repustani. Saan käyttää pehmolelupedagogiikkaa, saan käyttää pedagogisia taitojani, hassuttelua, lempeyttä sekä järkeä että realismia. Olen osana kasvattajien joukkoa, joiden työtä ja sitoutumista ihailen.

Parasta on saada kaivaa sisäinen lapsi esiin, haltioitua lätäköistä ja ihmetellä pieniä, helposti piiloon jääviä asioita. Kyllä, teen maailman parasta ja tärkeintä työtä.