Suru, jonka olin jo vapauttanut

Tulit aivan yllättäen. Tulit ikkunan raosta, kysymättä lupaa, mutta tulit kuitenkin. Ajoin ajatuksissani ja silmäilin hämärtyvässä valossa maalaismaisemaa. Pidän yksinäisistä hetkistä auton rullatessa ohjauksessani. Tulit ja istuit olkapäälleni minun kuunnellessa Sielun Veljien Peltirumpua, kovaa, mukana laulaen. Tullessasi sait sanani juuttumaan kurkkuun ja laulu katosi jonnekin tajunnan taakse. Tiedän, että tulet aina välillä, mutta miksi nyt?

Muistan hetken kun saavutit minut ensi kerran pysäyttävästi. Tavalla, joka saa sanattomaksi ja jäätää ihmiskehon toimimattomaksi. Pään sisällä jyllää. Sen ratoja kulkee ajatukset valon nopeudella tehden odottamattoman selkeitä suunnitelmia. Osasin toimia järkevästi ja tein rationaalisia ratkaisuja. Soitin puhelun, soitin toisen ja avun saapuessa paikalle osasin vastata kysymyksiin, joita esitti poliisi lapsen tapaturmapaikan äärellä. Valojen välkähdellessä, sinä saavuit jo lähistölle, koska tiesit mitä on tulossa. Menetys, kuolema, suurin suru kaikista.

Silloin et asettunut olkapäälleni vaan muutit sisälleni. Otit mukaasi matkalaukun ja petasit sängyn sydämeni viereen. Alkupäivät teit muuttoa ja suojasit vielä hetken minut jatkuvalta jäytämiseltä. Osasit työsi hyvin, mutta pyrit lempeyteen ja annoit minun tuudittautua uneen aikaisin iltaisin. Tiesit, että se suojaisi minua ja antaisi voimia seuraavan päivän suruun. Tiedän, että et voinut työllesi mitään. Sinun työtäsi ei kukaan arvosta silloin, kun se on päällä. Se ei ole urakkatyö, jonka tavoite on valmistua mahdollisimman pian. Sinun työsi on sitkeää tuntityötä ja työsopimuksella, joka määritellään toistaiseksi voimassaolevaksi.

Muistan kuinka vihasin sinua. noiduin ja yritin saada sinut häipymään. Et uskonut vaan jatkoit uurastamista. Sinulla oli monta vaihetta käymättä kanssani ja koska olet uuttera, et antanut periksi vaan jatkoit vastustuksesta huolimatta. Sinä ja minä olimme erottamattomat. Muistan kuinka laskin päiviä, jotka olit ollut seuranani. Jossain yli 300 päivän, en jaksanut enää laskea tai sitten estit sen, koska tajusit, ettei se ollut minulle hyväksi. Tuuppasit minua eteenpäin. En tiennyt sen olevan surun yksistä tehtävistä. Olen kyllä kuullut sellaistakin, että suru on seisahduttanut ja saanut jopa luopumaan elämästä. Sinä oli hyvä ja sinä olit lempeä suru, koska olen vielä täällä.

Aloin kyllästymään sinuun. En tiedä olitko tehnyt olosi minussa jo niin kotoisaksi, että ajattelit jääväsi loppuelämäkseni minuun. Huomasin, että vähän kapinoin ja usutin sinua lähtemään. Toisaalta kovin pelkäsin, että jos sinun mukanasi lähtisikin muisto lapsestani. Entä jos en ilman sinun apua voisikaan muistaa ihmettäni. Ihmettä, jonka menetin ja sain sinut tilalle. Vihasin sinua, mutta et vieläkään kuunnellut lähtökäskyjäni. Sinulla oli vielä oppi annettavana ja se minun oli vastaanotettava.

En ymmärtänyt mikä oppi olisi. Kiersin ajatuksineni kehää ja vaivuin alakuloon. Olinhan käynyt mielestäni kaikki surutyön vaiheet lävitse, olin tarkistanut kirjasta. Miksi et siis antanut minulle lupaa vapautua sinusta? Tarvittiin vielä aikaa, jotta ymmärtäisin.

Muistan, kun olin eräänä iltana kävelemässä kotiin. Oli pakkasta, sellaista pakkasta, joka nipistelee poskia ja yllä oli tähtikirkas taivas. En ajatellut sinua. en lastani enkä oikeastaan mitään. Kummallinen tunne valtasi minut. Ymmärsin, että muistaisin lapseni ilman sinuakin. En tarvitse siihen sinua, en ketään muutakaan, koskaan. Annoin itselleni luvan alkaa elää. Henkäisin syvään ja puhalsin keuhkot tyhjäksi. Sinä muutit siinä puhalluksessa. Olit sen verran viisas, että olit jo pakannut matkalaukkusi valmiiksi ja ehdit sen napata mukaasi. Sinä jäit leijailemaan pakkasyöhön vapaana, minusta irroitettuna. Tiesin, että en voinut jättää sinulle jäähyväisiä, sillä tulist välillä käymään. Ehkä vielä muutata pidemmäksikin aikaa, mutta nyt minulla on jo keinot ja tieto kuinka sinun kanssa eletään. Olemme ystäviä.

Tänään yllätit minut. Haluan, että tiedät minun muistaneen lapseni ilman sinuakin. Ehkä kuitenkin on niiin, että sinun on käytävä menettäneiden luona, jotta he muistaisivat surra, itkeä edes pienen hetken, Ja minä itkin. Kyyneleet valuivat hiljalleen ja taivas itki kanssani ja sen kyyneleet osuivat autoni tuulilasiin. Laitoin pyyhkijät päälle ja ne poistuivat ja hiljalleen kuivuivat minunkin kyyneleet. Minä muistan sinut lapseni, vaikka taas vapautin suruni muualle kulkemaan.