Tää on mun juttu ja erityisen paljon onkin.

Pidän koulutyöstä ja vielä enemmän pidän erityiskoulutyöstä. Usein minulta kysytään, että kuinka kauheaa on työskennellä erityislasten kanssa, kommentoidaan – Minä en ainakaan pystyisi, hui, mahtaa olla raskasta.Jatkona tulee usein kysymykset – Saatko usein turpaan ja kuinka kamalia ovat perheet joista erityislapsia tai – nuoria tule. 

 

Lapsi on lapsi ja nuori on nuori. En pidä suuremmin erittelystä erityisiin tai tavallisiin. Minusta meistä jokainen on erityinen, omalla ainutlaatuisella tavallaan. Minun omat lapseni ovat olleet minulle erityisen rakkaita ja erityisen merkityksellisiä. Pitäisitkö sinä siitä, että lapsesi jokaisessa tilanteessa alleviivattaisiin erityiseksi, siis ei sopivaksi ja jollain tapaa hankalaksi. Miltä tuntuisi ilta toisensa jälkeen katsoa lasta, jonka katse ei kohtaa omaasi, kun kysyt koulusta? Tai miltä tuntuu lapsesta, kun hän ei kehtaa sanoa mitä koulua tai luokkaa hän käy. Lapsesi kertoessa hänen käyvän erityisluokkaa tai erityiskoulua hän kuulee käyvänsä vitun-vammaisten koulua. Sen jälkeen vaivaantunut tauko keskustelussa, joka pahimmillaan muotoutuu puhetavaltaan yksinkertaiseksi, koska luullaan lapsen olevan tyhmä. Vain tyhmät tai hullut käyvät erityisluokkaa. Useampi lapsi, joka on aloittanut koulutaipaleensa taviskoulussa saa kuulla kerta toisensa jälkeen -Et sinä tänne kuulu. Koulupaikkaa ja luokkamuotoa vaihdetaan, eikä lapsi ymmärrä syytä eikä häneltä kysytä. Aikuset tietävät ja vakuuttava, että tämä on sinun hyväksi. Mutta miksi sitten muu maailma vaikenee kiusaantuen, mollaa tai nimittelee apukoululaiseksi? En tiedä, mutta tuntuisi pahalta, jos omaa lastani näin olisi kohdeltu. 

 

Eri tavoin käyttäytyvät lapset siirretään erityisluokkiin ja saavat erityistä tukea. Se on hyvä asia, jonka soisin olevan useammankin lapsen saama etuoikeus. Ns. tavallisten lasten ja nuorten keskuudessa on lukematon määrä sellaisia, jotka hyötyisivät kaikesta erityisestä, jota ilman he jäävät, Erityisluokalla siirtyminen koetaan rangaistuksena ja tunteena häpeä on usein ensimmäisenä. Mitä suuremmaksi lapsi kasvaa, sitä enemmän hän häpeää koulumuotoaan ja sitä hankalammaksi saattaa käytös muuttua. Kuka aikuinen pitäisi siitä, että työrintamalla sinua katsottaisiin ylhäältä alaspäin ja supistaisiin selän takana, että tuo on se erityinen.

 

Kerronpa miten minä näen erityiset lapset. Pieni ekaluokkalainen kiipeää muitta mutkitta syliin, kertoo iloisesti nimensä ja on kovin onnellinen alkaneesta koulustaan. Melkein samaan hengenvetoon hän kysyy minun kuulumiseni, kehuu takkini keltaista väriä ja hymyilee valloittavasti. Hän itse tietää tarvitsevansa apua, ei sitä tarvitse hänelle enää erikseen kertoa. Osaa kuulemma jo muutaman kirjaimen ja numerotkin sujuvat 1-10. Ihan hyvin siis ekaluokkalaiseksi. 

Erilaissa juhlissa on harvoin niin anatumuksella esiintyviä oppilaita. Yleisö saa esityksen lisäksi lahjana vilkutuksia ja lähetettyjä lentosuukkoja. Ymmärtävä yleisö ottaa ne vastaan ja molemmin puolin on hyvä mieli. 

Tunteet ovat voimakkaita ja niitä näytetään. Niiden annetaan näkyä ja jos tunne on ylivoimallisen ei-toivottu, niin haetaan keinoja, jotta se saadaan hallintaan. Päivä toisensa perään opetellaan aikuisen turvallisella opastuksella yhteiskunnan hyväksymiä käyttäytymismalleja ja sovitellaan omat tunteet niihin sopiviksi. Lapsi kuuntelee ja haluaa toimia itsensä kannalta oikein. 

Missään muussa koulumuodossa ei minulle ole pidetty ovea auki niin paljon ja niin kohteliaasti eikä tervehditty vilpittömällä ilolla ihan, joka päivä. 

 

Erityismurkut ovat vallan loistavia tyyppejä. Minun kertoessani itsestäni ja elämästäni ei yksikään asia leviä seinien ulkopuolelle. On sanomattakin selvää, että ihmisen, kenen tahansa, kertoessa luottamuksellisia asioita, ne säilytettään ja niitä arvostetaan. Murkut joutuvat kohtaamaan ei-hyväksyvän maailman, sellaisen jota me aikuiset emme näe. Siitä huolimatta he tulevat kouluun, joka päivä. He opiskelevat erityisvaikeuksistaan huolimatta, ehkä purputtavat vastaan, mutta tekevät kaiken kuitenkin. Samaiset murkut päästävät lähelleen, avaavat elämänsä ja ottavat sinulta vastaan tiukkaakin sanomista, koska tietävät sen olevan oikeudenmukaista ja oikein. 

 

Erityislapset ja – nuoret huomioivat usein itseään heikompia luontaisesti. He ymmärtävät auttaa usein ilman pyytämistä. He joutuvat tekemään paljon enemmän pärjäämisensä eteen, kuin ns. tavis, mutta he tekevät sen ja ovat kovin ylpeitä tuloksistaan. He eivät pääse lipsahtamaan lusmuilun puolelle, koska aikuisia on paljon ympärillä. Sellaisia aikuisia, jotka haluavat tarjota kaiken mahdollisen avun, jotta mutkaisempi polku olisi hieman helpompi kulkea. 

 

Erityislapset ja -erityisnuoret tuntevat samoin kuin muut. He haaveilevat työstä ja perheestä. Osa saavuttaa unelmansa, mutta osa ei ja silti he jatkavat. Oletko ajatellut kohdallesi tai lapsesi kohdalle tilannetta, että jatko-opinnot eivät valmistakaan ammattiin ja oma asuminen on asuntolamuotoista ja sinusta ei koskaan tulee vanhempaa tai isovanhempaa? Entä, jos et koskaan kokisi seuruetelun tuomia tunteita, läheisyyttä ja kosketusta. Entä, jos lapsesi kaikesta yrityksestä huolimatta ei saa työpaikkaa, koska tuetut työpaikat ovat vähissä? Miltä tuntuisi olla lävitse elämänsä kakkosluokan kanslainen, vaikka teksiti töitä joka päivä, äänestäisit kaikissa vaaleissa ja luovutat bussissa paikkasi vanhemmalle. 

 

On sanomattoman epäreilua, että joku ajattelematon aikuinen saattaa omalla ennakkoluuloisella asenteellaan pilata lapsen päivän, jopa koko koulun. Ja ajattelemattomat aikuiset kasvattavat ajattelemattomia lapsia ja nuoria. Asenteet siirtyvät.

 

Kunpa kaikilla lapsilla olisi mahdollista saada erityistä opetusta, Opetusta, jossa keskitytään vahvistamaan itsetuntoa, opetetaan elämisen taitoja ja keskustellaan. Toki myös opiskellaan, ihan niitä samoja aineita kuin taviksetkin, mutta enemmän apua saaden ja oivaltamiseen kannustaen. 

 

Onneksi meillä on erityisopetusta. Ja onneksi erityisluokat eivät enää sijaitse koulun kellaritiloissa, siellä nurkan takana ja mielellään omalla erityisellä sisäänkäynnillä. Onneksi suunta on toivottavasti muuttumassa, hitaasti, mutta maton alle lakaisematta. Onneksi meillä on mielettömän suurella sydämellä työtä tekeviä aikuisia ja perheitä, jotka ovat ylpeitä omasta erityisestä lapsestaan.

 

Koulusta jo päässeen nuoren halaus ja häneltä saatu kiitos lämmittää. Se on jotain ihanan erityistä. 

 

puheenaiheet uutiset-ja-yhteiskunta syvallista ajattelin-tanaan
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *