Tämäkin on valinta

Viime viikolla lähtiessäni töihin oli ensilumi satanut maahan. Lunta oli hädin tuskin sentti, mutta lumeksi luettavaa tasaisesti satanutta ja koskematonta. Jokainen askeleeni jätti jälkensä ja ihan kuin olisin kuullut lumikiteiden narahtavan jalkojeni painosta. Muistin, että repussani on kämmenen sisään mahtuva Asta-ankka. Repun sivutasku auki, kännykkä esille ja hetken päästä olin kyykyssä kuvaamassa Astaa. Vaihdoin kuvakulmaa ettei naapurin auto näkyisi ja samalla myös autokatoksen tolppa rajautui ulos kuvasta. Vähän nauratti ajatus, että mitä ohi kulkeva ajattelisi nähdessään aamu seitsemän jälkeen kumartelevan naisen, joka kuvaa pikkiriikkistä pehmoankkaa. Kuva onnistui mielestäni riittävästi ja päätyi saateteksteineen ankkalammenmaarit instagram-sivulle. Asta on yksi uusimmista työkavereistani ja yllättävän monen lapsen suosikki. Ymmärrän, pieni ja söpö sekä keltainen väri selvästi ihastuttaa. Sanottakoon, että vielä pienempi Paavo Przewalskinhevonen saa enemmän hellyttävää kohtaamista niin aikuisilta kuin lapsiltakin. Työkavereinani on tällä hetkellä yhdeksän eri pehmolelua jotka ovat eri kokoisia ja omanlaisiaan persoonallisuuksia. En lähde heitä tässä nyt esittelemään sen enempää, mutta ilokseni minulta kysytään päivittäin, että kuka minulla sinä päivänä on mukana.

Muistan ajan kun olin nuori äiti, vähän vanhempi äiti, väsynyt äiti, masentunut äiti, puuhakas äiti ja naurava äiti. Muistan olleeni täynnä mielikuvitusta, satuja ja hassuttelua, mutta nuo piirteet hautautuivat liian usein arjen alle. Osin niiden pintaan pääsy kariutui myös liian vaikeisiin elämäntilanteisiin ja tapahtumiin. Liian usein puuttuva raha tai pestävä pyykkivuori valtasi tilaa. Rikas ajatusmaailmani vajosi syvälle ja sadut sekä tarinat hiipuivat. Omassa lapsuudessani kirjojen kautta rikastunut elämäni oli pelastus. Saatoin aina kulkeutua muihin maihin ja olemaan ihan joku muu. Suljin vain silmät ja olin hiljaa. Olin vaiti ja odotin. Ja niin aukesi esirippu paljastaen aivan ihmeellisiä asioita. Parhaimmissa haaveissani oli noita, en prinsessa enkä sankari. Mutta en ollut noita enkä sankari ja olen pahoillani sekä pettynyt, että en omassa vanhemmuudessani tavoittanut satumetsää tai kallioilla tapahtuvaa suurta taistelua. Hyvä olisi aina voittanut, tietenkin.

Aika kuluu. Vuodet seuraavat toisiaan. Lapset kasvavat. Menetykset, traumat ja haasteet hiipuvat. Mieli eheytyy ja asettuu uusiin rauhallisempiin uomiin. Uomissa virtaa uusin tavoin toimiva ja ajatteleva nainen, joka huomaa mielikuvituksen sukeltaneen esiin syvyyksistään. Mielen täyttää ömpiäiset, noidat, puhuvat puut ja pehmoeläimet jotka ovat täysin varteenotettavia työkavereita. Olen jo vuosien ajan käyttänyt hyvää ja hassua tärkeimpinä ohjenuorina työskennellessäni erityisopettajana. Vaaleanpunaiset elefanttitarrat nuorille, Karvamatovauva-projekti usean vuoden ajan ja pehmoeläimet oleellisena osana jokaista työpäivää. Hassu ja hyvä ovat toimineet niin koulun puolella työskennellessäni ja nyt varhaiskasvatuksen ovet avattuani.

Istun paljon lattialla ja käyn vuoropuhelua lapsen kanssa. Keskustelussa tai leikissä mukana on joku minun pehmoistani ja usein lapsen oma. Nekin leikkivät keskenään tai sitten seuraavat ujona vierestä. Tiedätkö, että lasten pehmoilla on myös omat luonteenpiirteensä. Olen törmännyt ujoihin, puheliaisiin, vetäytyviin ja sellaisiin joiden on vaikea pysyä paikoillaan. Siksi pehmolelut ovat ensteks tärkeitä ja niillä tulee olla sija muuallakin kuin sängyssä. Pehmot lohduttavat ja nauravat tyhmille vitseille. Pehmojen kanssa voi puhua riidoista, kiukusta ja suuttumuksesta. Niiden kanssa voi harjoitella uuden ruoan maistamista tai potalla käymistä. Aikuinen, jonka taskussa, sylissä tai repussa on pehmolelu on helpommin lähestyttävä kuin kansiota tai tietokonetta muurina pitävä.

Olen onnellinen, että satumaailmat ovat olleet jo vuosia osana arkeani. Kun katsoo ensilunta pienen pehmoankan silmin, niin se näyttää ihan erilaiselta. Omille lapsilleni olen nykyään höpöttävä ja naurava. Yhtä paljon olen heitä rakastanut aina. Se ei ole pois lapsiltani, että nyt annan toisille lapsille sitä mitä heillekin olisi pitänyt enemmän suoda. Hyvä, että nyt on näin.

Ole siis hassu ja juttele pehmoleluille, lue satuja, kuvittele ja vedä arjen esiriput pois ihmemaailmojen edestä.

Ps. Pehmolelujen ei ole vielä kuultu pieraisevan, mutta puhuvat kyllä, kun oikein kuuntelee.