Tunteiden tyyssija

Tunnekartta.jpg

Minun kehoni on tunteiden tyyssija, koti, paikka jossa ne elävät. Ne elävät miten tahtovat, ainakin melkien. Yritän niitä hallita, hillitä ja joskus piilottaa. Ne olivat minussa jo ollessani äitini kohdussa, nupullaan ja vielä autuaan tietämättöminä käyttötarkoituksistaan. Ne uinuivat minussa, minun kelluessa lämpimässä vedessä. Ne kuuntelivat äidissäni esiintyviä värähdyksiä ja seurasivat suuria tunteita, jotka kulkivat pitkin äitini kehoa pitäen ääntä, saaden äitini toimimaan eri tavoin. Minun pikkuiset tunteeni päättivät, että kunhan ne kasvavat isoksi, niin kyllä tuntuu, ihan varmasti tuntuu.

 

Ja on tuntunut. Syntymän jälkeen tunteet olivat kehittymättömiä. Ne sinkoilivat ja saivat vastakaikua, jota ne eivät millään ymmärtäneet. Eivät käsittäneet  ja tekivät uuden yrityksen tulla nähdyiksi. Oppivatpa tunteet. Oppivat ja kehittyivät. Eivät aina sittenkään ymmärtäneet vastauksia, joita saivat. Niinpä ne kokoontuivat kokouksiin. salaisiin, sellaisiin joita pidetään piilossa syvällä sisimmässä. Siellä tunteet velloivat, huutelivat eivätkä odottaneet puheenvuoroaan. Järki tuli avuksi  ja ryhtyi puheenjohtajaksi. Sitä ärsytti, kismitti kamalasti ja oli väliin sitä mieltä, että olisi helpompi elää ilman tunteita. Mokomat tulivat, menivät ja vähää välittivät aikatauluista ja sopivuuudesta tilanteeseen nähden. Myönnettävä on, että järki ei ole hullumpi puheenjohtaja, sillä vallan saadessaan tunteet karkaavat laukalle. Ja oi voi, mikä voisikaan olla tulos? 

 

Rakastan tunteitani, ainakin melkein kaikkia. Ehkä eniten pidän ilosta ja hilpeydestä. Tai sitten rakkaudesta, mutta kun siihen liittyy myös pelkoa ja mahdollisesti surua, joten kyllä ilo on ykkönen. Pohdintaa jatkaessani pidän suuresti myös rauhasta. Se tasaa kaikkia muita tunteita, tyynnyttelee kauniisti ja hyssyttelee levottoman minän yöunille. Kuiskailee kauniita sanoja korvaan ja lupaa kaiken järjestyvän. Tämän se on oppinut toivolta, joka parka on ehkä kaikkein eniten välillä hukassa. Sitä on kaiveltu ja etsintäkuulutettu. Huhuiltu sydämen reunoilta, mutta vain kaiku on vastannut. Onpa toivo löytynyt, joskin joskus viime tipassa, hieman pölyttyneenä ja ääni käheänä vähästä käytöstä, mutta vironnut kyllä ihmeen kaupalla. 

 

Jännitys ottaa melkomoista valtaa esiin tullessaan. Vatsani ei pidä siitä. Se hyljeksisi jännitystä jos vain voisi ja toimittaisi sen ulos. Vatsa parka joutuu kummallisiin kipristystilanteisiin jännityksen myötä. Vatsahappojen tasaaminen ei ole helppoa työtä, sitä voi kysyä vaikka vatsalta. Osuupa jännitys joskus myös päähän, iskee ohimolohkoon ja tarraa kiinnin kynsin ja hampain. Otat Buranaa ja toivot kivun häviävän, mutta eipä mene minnekään ennen kuin jännitys päästää irti. Jännitys on pelon pikkuveli ja sitä inhoan. Ei pitäisi inhota mitään, ei vihata, koska se tekee ihmisen rumaksi, mutta uhmaan kohtaloani ja inhoan. Pelko jäytää koko kehoa, jättää seisomaan paikoilleen ja hukkaa sanat, jotka tarvitsisi sanoa. Pelko on katala ja hiipii salakavalasti ja hyytää veren suonissa. Se saa palelemaan ja jopa järjen on sitä vaikea hiljentää. Järki joutuu pelon kanssa koville ja tuo taisto vie voimat. 

 

Ilon ja rauhan vastatunteina ovat rauhattomuus ja suru. Rauhaton liikehtii, tuottaa energiaa ympärilleen ja vaikuttaa kaikkiin läsnäolijoihin. Se hyppää jopa toiseen ihmiseen ja saatuan tekonsa tehtyä, palaa takaisin ja hihittelee tyytyväisenä. Se saa keksittymisen katoamaan ja saattaa aiheuttaa turhia tekoja ja oleellinen jää tekemättä. Mitä enemmään se pääsee vahvistumaan, sitä vaikeampaa on olla tyyni ja tavoitteena oleva asia loitontuu ja joskus jopa katoaa. Suru. Voi, kun voisi olla ilman surua. Se viiltää joskus niin kovin, että toivoo kuolevansa. Se peittää alleen ilon, rauhan, toivon ja jopa rauhattomuuden. Se pysäyttää ihmisen kokonaan ja vajottaa raskaan peiton alle. Peitto laskeutuu kehon ylle ja kietoutuu jokaiseen jäseneen. Se ei läpäise valoa ja sen alle ei pääse edes järki. Siellä pimeässä jatkuu vellonta kuin keinusi laineilla, loputtomilla. Onneksi toivo, ilo ja rauha ovat sitkeitä. Ne tekevät yhteistyötä ja raottavat peitettä ja päästävät ilmaan sen alle. Kurkkaavat sisään ja kiskovat surun ulos. Ne kohtelevat surua kuitenkin kauniisti, sillä ne tietävät sen olevan tarpeellinen. 

 

Tunteiden määrä tuntuu olevan loputon. Ei riitä ilo eikä suru. Ei rauha, pelko eikä rauhattomuus. Jännitys on vain yksi tuhansista. Viha yksi voimakkaimmista ja siitä onkin syytä tehdä kaveri, jotta sen voiman voi kanavoida itselleen eduksi. Jos sitä ei tee, on jälki tuhoissa muille, mutta eniten itselleen. 

 

Tunteiden sukukokous on varmaan jännä tapahtuma. Nuo tunteet muodostavat minut. Ne muodostavat ajatusmaailmani ja tapani toimia. Yhdessä järjen kanssa, onneksi, ne muovaavat päivistäni ainutlaatuisia ja unohtumattomia. Onnekseen ne ovat asettuneet järjen alle, jotka kuinkin hallittavaksi kokonasiuudeksi. Tämä on edellytyksenä siihen, että saatan kulkea katuja, pihoja ja joen rantoja. Koen ihmeellisiä asioita, asioita jotka ilahduttavat tai saavat äsryyntymään. Yhtä kaikki ne saavat minut toimimaan.  Onneksi ne toisaalta välillä ovat kurittomia ja pirskahtelevat esiin ihan hassuissa paikoissa. Ja se millainen minä olen tunteinenei, niin sinä tai joku muu ei ole. Jokainen saa tuntea omat tunteensa, ihan omanlaisessa paketissa. Ja kohdatessa toisen, joka jakaa samankaltaisen tunteen, voi aueta maailma kaikkine ihmeineen. Silloin ei tarvita sanoja, ei samaa ihonväriä, iällä ei ole väliä eikä edes sillä osaatko samaa kieltä. Tunteet eivät niistä välitä, ne ovat universaaleja, kaikkien oikeuksia ja jokaisen sisällä asuvia. Tunteet kulkevat tuulten mukana, keinuvat aalloilla ja pulppuavat esiin lähteistä. Niitä on aivan kaikkialla. Rakastan tunteitani, koska ne tekevät minut minuksi. 

 

suhteet oma-elama mieli ajattelin-tanaan
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *