Työn kautta ajatuksiin tulevaa

Vetää hiljaiseksi, kun vanhempi itkee, ilmaisee väsymystään tai toteaa hiljaisella äänellä tyytyväistyyttään nykyiseen tilanteeseen. Tuntuu sanattomalta ja asettomalta, kun vanhempi kertoo omasta ahdistuksestaan ja keinottomuudestaan tukea lastaan koulutyössä. Vanhemmat istuvat saman pöydän ääressä, jossa parhaimmillaan istuu sosiaalityöntekijä, kuraattori, psykologi, opettaja, ohjaaja, lääkäri, sairaanhoitaja ja rehtori. Vanhemmat ovat vanhempia lapselle, jota meidän systeemissä kutsutaan erityislapseksi, mutta vanhemmilleen lapsi on vain erityisen rakas lapsi. 

Menneiden kahden viikon aikana olen istunut useassa palaverissa. Olen istunut ja puhunut. Olen kuunnellut, kirjoittanut ylös ja miettinyt sanojani. Lisäksi olen puolustanut, väittänyt vastaan ja perustellut. Olen ollut monta kertaa varma asiastani ja lähes yhtä monta kertaa olen epäillyt oikeassa oloani ja sitä olenko kyennyt ajattelemaan käsillä olevan lapsen asiota riittävän laajalla katsantokannalla. Olen pohtinut oikeuttani sanoa tiettyjä sanoja ja havaintoja. Joudun miettimään onko sanottavalla asialla merkitystä minulle ja minun oikeassa ololle vai onko sillä todellista merkitystä lapsen asialle. Useaan kertaan huomaan haasteen edessä sen, että ensin on eroteltava se onko kyseessä aikuisen hätä ja väsymys vai onko kyseessä lapsen todellinen tarve. Harmillisen usein havaitsen, että lapsen koulunkäyntiin halutaan muutoksia aikuisten tarpeiden kautta ja lapsen tarpeet joutuvat niihin mukautumaan. Ei ole niin, etteivätkö aikuiset tekisi parhaansa ja hyvällä tarkoituksella, mutta resurssit ja rakenteet eivät aina ole lapsimyönteisiä, lapsilähtöisyydestä puhumattakaan. Sen tiedän, että jokainen vanhempi ja huoltaja tekevät parhaansa, mutta koulumaailman systeemi ei aina vastaa parhaalla mahdollisella tavalla heidän lapsen tarpeisiin. 

Työurani aikana olen joutnut ottamaan esiin vaikeita asioita. Olen sitä mieltä, että ei ole olemassa asiaa, joka ei suoralla ja kunnioittvalla tavalla puhuttuna, voisi selvitä tai ainakin kulkea parempaan suuntaan. Vanhemmat ja lapset ovat ansainneet suoraan puhumisen. He ansaitsevat myös kuulluksi ja ymmärretyksi tulemisen, vaikka kaikkiin tarpeisiin ei kyettäisikään vastaamaan. Usein aito kohtaamien vie eteenpäin jaksamista ja yhteistä yrittämistä, vaikka käsillä oleva tilanne ei muuttuisi mihinkään. 

Kuinka moni meistä haluaisi kuulla, että tämäkään opetusryhmä ei ole oikea paikka lapsellesi? Lapsesi edelleen huutaa, lyö ja reagoi impulsiivisesti tilanteisiin, joissa hänen ikäisensä ei enää yleensä niin tee. Miltä tuntusi saada puhelu, jo kolmas saman viikon aikana, jossa kehotetaan hakemaan huollettava pois, sillä kiinnipito on jatkunut jo yli puolituntia? Ei, lapsenne ei opi samaan tahtiin kuin muut. Onhan tästä jo monta kertaa puhuttu, mutta silti lapsenne edelleen käyttäytyy asiattomasti. Voisitteko kotona enemmän puhua näistä asiosta. Onko teillä vanhemmilla mitään käsitystä mikä auttaisi tätä lasta käyttäytymään ja olemaan asiallisesti koulussa? 

Ei ole vanhempien tehtävä ratkaista koulussa tapahtuvia opetusjärjestelyitä. Ei ole vanhempien tehtävä ratkoa pedagogisia toimia,  ryhmäjärjestelyitä, välitunteja tai ruokalassa aiheutuvia ongelmia. Vanhempien tehtävä on rakastaa lastaan, kasvattaa häntä parhaansa mukaan ja antaa tukea koilunkäyntiin. Muut haasteet on koulun selivitettävä ja etsittävä keinoja ja esitellä ne vanhemmille. Yhdessä käydään lävitse ollen samalla puolella, lapsen puolella. Koulun aikuisten keinottomuus tai väsyminen eivät ole lapsen vika eikä kodin tarvitse sen vuoksi yrittää vielä enemmän. Koululla on oikeus olla myös hetkellisesti keinoton, mutta sen työnkuvaan kuuluu asioiden selvittäminen ja uusien toimtatapojen etsiminen ja kokeileminen. Pois entisestä ja uudet lasit silmille. Luulen, että ihan kaikkea ei vielä ole kokeiltu…..

Näinä muutaman viikkona, jos aikaisemminkin 17 vuoden aikana, on myötätuntoni ollut vanhempien ja huoltajien puolella. Me, joiden lapset eivät ole ns. erityislapsia, emme voi kuvitella miltä tuntuu istua pöydän ääressä, jossa jälleen kerraan käydään lävitse lapsen haasteita ja sen myötä syntyviä ongelmia. Me emme tiedä miltä tuntuu mennä kotiin ja illan tullen vastata lapsen kysymyksiin, joissa hän kysyy miksi en onnistu, miksi taas meni huonosti. Miltä tuntuisi tietää, ettei lapsesta ehkä koskaan tulee yhteiskunnan olettamaa yhteistä hyvää tuottavaa yksilöä? Miltä tuntuisi paijata nukahtavaa lasta, jonka haasteet ovat niin suuret, ettei edes viisaimmatkaan asiantuntijat osaa antaa vastauksia? 

Kodin ja koulun välinen yhteistyö ei saa olla vain kauniita sanoja ja hyviä pyrkimyksiä. Mielestäni hyvä alku on aito kohtaaminen ja suoraan puhuminen. Empatiakyvystä ei ole haittaa. Olisi hyvä pysähtyä ennen jokaista kohtaamista ja asettaa itsensä ihmiseksi asiantuntijan sijaan ja hetki kuvitella miltä itsestä tuntuisi. Ihmiseltä ihmiselle, ei siis niin kovin vaikeaa.

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *