Vaihtoehto….

Maui, Auringonlasku, Havaiji, Luonto, Maisema, Meri

Sielu parka, jumissa pimeässä, viimaisesti puhaltavan tuulen armoilla. Pää täynnä ajatuksia ja sydän tulvillaan tunteita. Istun sohvalla, yksin, vihdoinkin ja haaveilen kookospähkinäsaaresta. 

Kulkisin pitkin rantoja antaen hiekan hieroa pois kantapäiden kovettumat, miettien sivistyksen parissa joutuvani käyttämään siihen voiteita. Miettisin hetken kehossani kasvavia karvoja, jotka väistämättä puskisivat esiin haistelemaan mereltä tuulahtavaa suolaista tuoksua. Äänet olisivat outoja ja ehkä hetken kaipaisin television tuttua taustahälinää ja yöllä uniin tunkeutuvia aura-auton aiheuttamia kolahduksia. 

Saarella saisi asua alkuperäisiä ihmisiä, jotka katsoisivat kummissaan valkoista naista, joka jokaisella askeleella joutuu kipristelemään varpaitaan tottumattomuuttaan. Valkoinen nainen istuu liian pitkään auringossa tajuamatta, että kukaan järkevä ei keskipäivän aikaan tuhlaa voimiaan ja rasita kehoaan auringon julman paahteen alla. Minä olisin tuo valkoinen nainen ja pyrkisin sopivaan ja kohteliaaseen vuoropuheluun ihmisten kanssa, sillä tajuaisin melko pian kuolevani, ellen tukeutuisi tietoihin, jotka asuvat paikallisissa automaattisesti opittuina tietoina. Niin kuin minulla kotona, jossa ymmärrän, etten voi etsiä metsästä mustikoita toukokuussa enkä voi odottaa saavani satoa talvipakkasessa vilustuneesta viiniköynnöksestä, joka olisi kuten minä saarella, väärässä paikassa. 

Entä jos olenkin nyt väärässä paikassa? Ehkä väärä paikka onkin arkinen elämäni, tutussa ympäristössä, jossa mikään ei tule yllätyksen. Niin paitsi valkoinen joulu ja uimalämmin vesi juhannuksena. Tarvon pimeässä ja vesisateessa eteenpäin hokien, että maailmankuvani ja tapani elää elämääni on positiivinen. Keskityn muka hengittämään syvään ja nauttimaan aamuisesta työmatkasta, jonka tajuan sujuvan ihan onnella, sillä ymmärrän tekemättömyyteni mikäli peura tai hirvi päättää ylittää tien autoni kohdalla. 

Ystävät, rakkaita, mutta ehkä neuvon liikaa ja olen kärsimätön kuuntelemaan loppuun asti heidän sanottavaansa ja he vaikenevat jättäen sanomatta jotain tärkeää. Mieheni, ehkä hän katsoo salaa, luullen etten huomaa ja pohtii syitä rakastumiseensa ja miettii olisiko voinut valita toisin. Sukulaiset, no, ovat kuten lie muillakin ja hyväksyvät, koska on pakko, sillä virtaahaan suonissa jotain samankaltaiseksi luokiteltavaa. 

Työstä en viitsi edes mainita. Luulen tietäväni ja pusken eteen päin huomaten, että joku muu tekisi asian toisin, kenties paremmin, joten miksi pitäisin itseäni jotenkin poikkeuksellisesti asiat näkevänä. Jos kuolisin, niin työvoimatoimiston sivuille ilemstyisi avoin työpaikka, jossa lukisi, että työ alkaisi mahdollisimman pian tai sopimuksen mukaan. Edes työtodistusta ei tarvitsisi kirjoittaa eikä verokorttia palauttaa. 

Olen siinä vaiheessa, että tajuan keskinkertaisuuteni ja tavallisuuteni. Se on helpottavaa, sillä se saa asettumaan pienempään muotoon ja antaa luvan painautua aika ajoin näkymättömäksi ja huomaamattomaksi. Lopultakaan monikaan ei kaipaa ihmistä muuta kuin hädän tai suuten ilon hetkellä. Kaikki muut ajat ihminen kulkee, ahertaa ja elää elämäänsä kuvitellen, että jotakuta se oikeasti kiinnostaa. Ikään kuin tuntemat ihmiset ajattelisivat oikeasti mitä kellekin kuuluu ja miten he elävät elämäänsä. On kuitenkin selvää se, että jokainen keskityy omaansa ja ajattelee olevansa ainutlaatuinen ja ehkä hetkittäin jopa kuolematon. Jokainen kuvittelee olevansa ajatuksineen kekseliäs ja ajattelevansa jostakin, ehkä ensimmäisenä ihmisenä ikinä, jotenkin raikkaalla tavalla. Ihminen on niin kauan ollut olemassa, että minun ajatukseni on tavallaan väistämättä elänyt jo monta elämää ja kokemukseni on koettu tuhansia kertoja. 

Kaikessa tavallisuudessani ja kuolevaisuudessani huomaan haaveilevani kookospähkinäsaaren rauhasta. Kukaan ei tietäsi missä olen ja ajan kuluessa monikaan ei kaipaisi. Muistot hiipuisivat, sillä tapahtuisi jotain uutta ja kaupassa alkaisi uudet Ale-myynnit ja lumisateen vuoksi sähköt katkeaisivat useilta kotitalouksilta ja some täyttyisi haukuista huonosta teiden auraamisesta. Elämä siis jatkuisi, niin kuin pitääkin ja minä olen aiemmin ajatellut olevani merkittävä ja suuri osa sen sujumisesta. En väheksy lähmipien ikävää, joka varmasti olisi totta, mutta totta puhuen hekin keskittyisivät hiljalleen johonkin muuhun ja minä olisin vain häivähdys mielen sopukoissa juuri ennen nukahtamista. 

Kaikki nämä pohdinnat tuovat minulle lohtua. Minulla on aina vaihtoehtoja. Voin jatkaa elämääni täällä, voin poistua ja kadota, niin tai voin kuolla. Voin keskittyä etsimään uusia näkökulmia elämään, laihduttaa, opetella virkkaamaan tai sitten jos en jaksa enää suorittaa, niin voin katsoa auringonlaskua palmun alla. 

Rakastan ajatusta vaihtoehdoista, sillä ne auttavat jaksamaan. Pidän tunteesta, että jonkin mennessä pieleen, voin vaihtaa pimeyden aurinkoon ja aloittaa jonkun ihan uuden. On hurmaavaa tajuta, että mikäli kyllästyn jaksamaan ja kyllästyn itseeni tälläiasen kuin olen, on minulla mahdollissu poistua totutusta ja astua tuntemattomaan. 

Kun tiedän vaihtoehtoja olevan, niin löydän tavallisuudesta ja arkisesta elämästä hienouksia, joita en muuten ehkä löytäisi. Minäkö todella jättäisin kaiken ja kulkisin yksin ja hiljaa loputonta hiekkarantaa pitkin? Ehkä en, mutta onhan se vaihtoehto olemassa, jos sitä tarvitsen. 

Onneksi saan olla yksin, sillä sen avulla löydän toisen ihmisen ja tahdon olla hänessä kiinni. Onneksi mietin ja tajuan vaihtoehdot, niin huomaan että vaihtoehdoistani tärkein on rakastaa ja tulla rakastetuksi. Kuinka mahtavaa onkaan kyky ajatella, pysähtyä, paeta ajatuksissaan kauas vain pysyäkseen tässä, koska minulla on kaikki mitä tarvitsen. Mutta jos kaikki muuttuu, niin meri huuhtoo jalanjälkeni perässäni. 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *