Viikonlopun hengähdys

Tämä viikonloppu on ollut hyvä. 

Olen tunnustanut itselleni, että olen heikoilla, mutta en pohjalla. Olen suossa, mutta en pohjattomassa silmäkkeessä. Olen väsynyt, mutta saan joka yö nukuttua. Olen ajatuksissani, mutta muistan puhua. Olen murheellinen, mutta niin olen ollut ennenkin. Näen valoa, mutta ihan vielä en jaksa siitä riemuita. Olen onnekas, mutta se ei juuri nyt täysin lohduta. Olen siis keskellä kriisiä, mutta en keinoton. On siis aika murehtia, miettiä ja pohdiskella. On mietittävä mihin suuntaan ja millä keinoin. 

Myönnän, että kapinoin kuin lapsi. On paskamaista olla jälleen kerran keskellä tapahtumia, jotka eivät ole edes itse aiheutettuja, mutta vaikuttavat silti voimallisesti. Myönnän, että olen narissut ja valittanut. Narina on turhanpäiväistä voivottelua ja huokailua, mutta voi kuinka hyvää se tekeekään. Narina ja itsesäälittely ovat voidelleet pahaa mieltäni ja oikeuttaneet olemaan pikkumainen ja viaton uhri. Ihan valtavan paljon olen murehtinut elämän epäoikeudenmukaisuutta ja kysellyt, että miksi juuri minä, taas. Onpa tehnyt hyvää marista ja kiukuta. 

Onneksi en ole kriisissä ensimmäistä kertaa. Tiedän siis, että surun ja murheen jälkeen astuvat esiin kiukku ja marina. Yhdessä ne tekevät olosta helvetillisen ja mahdottomalta tuntuvan. Kaikki onnellinen itkettää ja kaikki surullinen ja paha ovat todisteita pahan voittamisesta. Uuden kriisin kohdatessa murehdin ja lävitse käyn ensin entiset murheet, ja liitän vasta sitten uudet murheet vanhojen osaksi. Tähän ikään onkin ehtinyt kertyä menneitä surtavia, joten murheviikot ovat vaihtuneen murheisiksi kuukausiksi. On riskinä, että murhe vie mukanaan. Tiedostan sen ja siksi tiirailen valoa varovaisesti, vain siksi, että varmistan sen olevan olemassa. Jos en pohdi ja mietiskele, en selviä, vaan suoritan reippautta, joka lopulta kaataisi kokonaan. Jos en tuntisi ikäviä tunteita, tukahtuisin jossain vaiheessa ja ilo katoaisi pahimmillaan kokonaan. 

On raskasta luovia aiempien ja nykyisten kokemustan seassa. On vaikea välillä uskoa, että onnellisuus ja turvallisuuden tunne tulevasta hyvästä, olisivat sallittuja myös minulla. Turvallisuuden tunne on muserrettu useaan kertaan, joten rakennan jälleen pohjaa, johon nojata ja uskoa. Kaiken tämän keskellä kuulin lintujen laulavan yhtenä aamuna. Melkein hymyilin, mutta sitten muistin, että murehtiminen on vielä kesken. 

Tuntemusteni pohjalta tiedän, että olen toistaiseksi voiton puolella. En ole vaipumassa murheen alhoon lopullisesti, sillä huomasin auringon paistavan.Tunnistan tarpeen puhua miehelleni, silleen rehellisesti. Samalla tajuan. että on hyvä keskustella myös ammattilaisen kanssa, silleen analysoiden. Tiedän olevani paremman puolelle, koska pidän työstäni ja saan siitä voimaa. Tiedän, että selviän, sillä kykenen tuntemaan rauhaa mieheni vieressä. Kaikesta kapinasta ja tapahtuneista huolimatta, sisälläni asuu nainen, joka selviää kyllä. Kapina ei auta, vaan on hyväksyttävä ja lopettettava vastaan taisteleminen. On kaivettava esiin hyvät ajatukset ja antauduttava virran vietäväksi ja ratkottava tilanne kerrallaan. 

Se mikä ei tapa, niin se vahvistaa. Höpö höpö, sanon minä. Useamman kriisin selättäneet tietävät, että seuraava kriisi saattaa olla se, joka musertaa lopullisesti. Olisi ylimielistä ja typerää väittää, että ihminen selviää mistä tahansa. Olisi vaarallista uhitella, että mikään ei kaada. Kyllä voi kaatua, vaikka repussa olisi keinoja ja kokemuksia. Silti mietin sitä, että olisi uskallettava rämpiä ja otettava sille oma aikansa. Olisi uskallettava tuntea surua, pelko ja ahdistusta, jotta ne tulevat tutuiksi, mutta niille ei saa antaa pitkään periksi. Jos kuitenkin oma mieli ja jaksaminen pettävät, niin toivon jokaisen saavan siinä tapauksessa tukea ja apua. 

Tästä kriisusmasta minä selviän, sillä voimaannuttavia asioita on elämässäni enemmän kuin musertavia. Tämä ei ole helppoa ja olisin mielummin ilman näitä tuntemuksia ja tapahtumia, mutta ne eivät ole vallassani. Vallassani on se, että onneksi kykenen tekemään tahdonvoimalla päivistäni hiljalleen parempia. Toivon, että tahdonvoimani riittää. 

Parasta viikonlopussa on ollut urheilun seuraaminen, kirjan lukeminen, aika ja rauha mieheni kanssa. Parasta on mieheni lempeä ymmärrys ja hänen kykynsä ottaa vastaan minun tukeni ja apuni myös hänelle. Toiseen nojaten ja välillä nauraen. Toiseen nojaten, puhuen ja ennen kaikkea rakastaen. 

suhteet oma-elama mieli ajattelin-tanaan
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *