Aamuihmisen yöelämää
Viime aikoina on ollut matkaväsymystä ilmassa. Yhä useammin olen unelmoinut omasta sängystä, harrrastuksista ja ihan vain normaalista elämästä. Ehkäpä se on kuitenkin ihan ymmärrettävää, koska minulla ei ole ollut Puolasta paluun jälkeen omaa kotia nyt melkein vuoteen.
Oikeastaan en varmaan ole edes väsynyt matkalaukkuelämään, vaan tähän nykyiseen elämään, joka ei ole lainkaan luonteenomainen minulle. Olen aamuihminen. Minua ei lainkaan haittaisi herätä joku aamu seitsemältä, viikonloppuinakin, ja mennä nukkumaan joka yö ennen yhtätoista. En ole koskaan ole ollut mikään bilettäjä ja alkoholi tekee minut vielä väsyneemmäksi. Aamuisin olen positiivinen ja innostunut elämästä, täynnä energiaa ja ideoita. Iltaisin masentavat ajatukset valtaavat usein mielen. Siksi haluaisin enemmän elämääni aamutunteja.
Nyt kuitenkin teen iltatöitä kolme viikkoa kestävillä katuruokafestareilla. Tulen kotiin yöllä hörhöjä täynnä olevan ”kotikatumme” kautta. Musiikki kuuluu ikkunasta melkein aamutunneille asti, joten olen ihan tietoisesti joutunut muuttamaan päivärytmiäni erilaiseksi. Nyt menen nukkumaan vasta yhden kahden maissa, ja herään vasta yhdeksän ja kymmenen välillä. Joka ilta kysyn itseltäni ”mitä minä teen täällä, huomenna muutan pois!”, mutta sitten aamulla olenkin jo eri ihminen. Ehkä olen vähän liiankin positiivinen aamuihminen. Muutenkin olen jo kiintynyt meidän hostellimme ihmisiin ja sitä paitsi ollaan hamsrattu Lauran kanssa niin paljon ilmaisia kirjoja meidän naapurikirjastosta, että pelkkä ajatus tavaroiden pakkaamisesta ja muuttamisesta kauhistuttaa, ja vakuutan itselleni, että ei se melu ole niin kamala.
Minulla on niin ikävä sademetsää! Olen täällä tajunnut, että en taida olla ollenkaan kaupunki-ihminen. En ainakaan tällä hetkellä.
Tavallaan olen iloinen iltatöistä, sillä saan pitää aamun positiiviset tunnit itselläni. Ja tottakai olen superiloinen siitä, että olen ylipäänsä saanut töitä, ihan palkallisia töitä. Keräilen roskia, juttelen ihmisille ja ylläpidän yleistä siisteyttä festareilla. En ole koskaan saanut mistään työstä yhtä hyvää palkkaa. Olenko siis nyt urani huipulla? Tämä on juuri hyvä esimerkki siitä, kuinka palkka ei ole menestyksen indikaattori.
Yöelämässäkin on toki ollut mukavia piirteitä. Rakastan sitä, kun festaritalue tyhjenee, ja paikalle jäävät vain työntekijät. Kettukusut ja rotat ilmestyvät paikalle ja pilvenpiirtäjien valot loistavat mustalla taivaalla.
Eilen ruokatauolla saimme vieraita. Ja toki vieraita täytyy ruokkia, etteivät lähde tyytymättöminä pois.
Esimiehenikin antoi vähän omia eväitään nälkäiselle. Italialainen ruoka näyttää kelpaavan.
Töistä lähtiessä kaivelin laukkuani, ja tunsin kuinka joku raapii kättäni. Kettukusuhan se taas siinä. Uskomatonta, kuinka röyhkeitä jotkut ovat. Sitä yrittää olla vieraanvarainen, ja heti hyväntahtoisuutta käytetään hyväksi. Ei mitään tapoja.
