Ajatuksia puhuttelusta, nimistä ja kulttuurieroista
Kirjoittaessani edellistä postausta, aloin pohtimaan, miksi oikeastaan lepyin vuokranantajalleni aina niin nopeasti. Suuttumukseni ei koskaan kestänyt kauan, vaikka hän oli hyvin raivostuttava tyyppi aina välillä. Päättelin, että sen täytyy johtua vokatiivista.
Vokatiivi on sijamuoto, joka ilmaisee kohdetta, jolle puhutaan. Se on käytössä ainakin puolassa ja ukrainassa, muttei kuitenkaan venäjässä. Esim. lauseessa ”Äiti, katso tuonne”, ”äiti” voisi olla vokatiivimuodossa. Se on vanhahtava muoto, jonka käyttö on harvenemassa nykypuolassa. Sitä ei ole siis pakko käyttää.
Pienen tai joskus isommankin kärhämän jälkeen, vuokranisäntäni sitten aina varmisteli: ”Aniu, wszystko w porządku? (Anna, kaikki kunnossa?) En enää sen jälkeen osannut olla vihainen. Vokatiivi sulatti minut.
Puolassa ”Anna” on arkikielessä ”Ania” ja vokatiivimuoto tästä on ”Aniu”. Se tuo sanomaan vähän enemmän hellyyttä. Vain puolalaisen ystäväni vanhemmat ovat aikaisemmin puhutelleet minua niin. Eikö olekin ihanaa, että voi riidellä, ja silti osoittaa toiselle, että ”hei, sä oot silti kiva tyyppi, tykkään susta, I come in peace”?
Mä tykkään vokatiivista. Mielestäni se voisi olla käytössä jokaisessa kielessä. Sillä ei aina ole samaa hellyyden ilmaisemisen funktiota, mutta se kuitenkin kertoo, kenelle puhe osoitetaan.
Olen asunut Suomessa lapsesta asti, mutta aina välillä minulle edelleen paljastuu Suomesta uusia kulttuurisia piirteitä, jotka hämmästyttävät minua ihan valtavasti. Ja samalla löydän itsestäni piirteitä, jotka eivät tunnu kovin suomalaisilta. Se on jännää ja sitä on kiva analysoida ja yrittää päästä selville, mistä näkemyserot johtuvat.
Viime talvena minulle selvisi sellainen shokeerava juttu, että suomen kielessä nimen käyttö puhuttelussa saattaa ärsyttää. Ja minä kun olin aina luullut, että se on kohteliasta. Minusta on kiva kuulla oma nimeni, kun minulle puhutaan. Joten kun luin, että se saattaa tuntua jonkun mielestä ahdistavalta, minuun iski kulttuurishokki! Kyllä, 24 vuoden maassa asumisen jälkeen, tajusin, että olen ollut ihan hirveän epäkohtelias koko tämän ajan. Ja ylipäänsä, miten niin se voi tuntua ahdistavalta???
Päätin alkaa seuraamaan, kuinka ihmiset puhuvat toisilleen. Tein myös pienimuotoisen kaksiosaisen tutkimuskokeen. Laskin, kuinka monta kertaa kämppikseni sanoo nimeni viikon aikana ja samalla yritin itse olla käyttämättä hänen nimeään. No, kun aloin sitten kiinnittämään asiaan huomiota, niin todellakin, huomasin suuria eroja siinä, kuinka toiset puhuvat ja kuinka itse puhun. Töissä vain yksi henkilö käytti joka kerta nimeäni puhuessaan minulle – hän oli suomenruotsalainen. Kotona kämppikseni oli koko sinä aikana sanonut nimeni kerrran. Minä puolestani epäonnistuin täysin omassa tavoitteessani. Melkein joka kerta, kun avasin suuni, niin kämppikseni nimihän sieltä aina pulpahti. Ajattelin, että olen varmaan todella rasittava tyyppi hänen mielestään.
Tulokset olivat selkeät. Viikon päätteeksi kerroin kämppikselleni tästä ihmiskokeesta, eikä hän onneksi suuttunut jouduttuaan tietämättään tutkimukseni kohteeksi. Jonkun ajan päästä muutin toisen kaverini luo (nimen käyttö ei ollut tähän syynä, eikä myöskään tutkimukseni), ja heti ensimmäisenä huomasin, että tämä toinen ystäväni puolestaan käytti nimeäni aika usein. Okay, I’m confused. Selvästikin tämä asia jakaa suomalaiset kahteen eri leiriin.
Asuessani toisen ystäväni luona, huomasimme toisenkin kielieron. Oikeastaan hän huomasi sen jo aikaisemmin muussa yhteydessä, mutta se päti itseenikin. Nimittäin se, kuinka puhun äitini kanssa. Kun minä puhun äidin kanssa esimerkiksi puhelimessa, aloitan aika usein lauseet sanalla ”mama”, varsinkin niissä tapauksissa, jos kysyn jotain. Ystävälleni ei taas tulisi mieleenkään hokea ”äiti” säännöllisin aikavälein puhelun aikana.
Muistan vieläkin, kuinka Ukrainassa lapsena, ollessani ehkä noin 5-vuotias, olin käymässä mummoni luona. Hän touhusi jotain keittiössä, ja minä kutsuin häntä: ”Babushka! Babushka!” Mummoni ei ollut kuulevinaan. ”Babushka!”, yritin vielä kerran. Silloin mummoni kääntyi ja sanoi: ”Sinun täytyy kutsua minua babushka-Anyaksi, enhän minä voi tietää, ketä mummoa tarkoitat!”. Kotona ei meidän lisäksi ollut ketään, joten en voinut tarkoittaa ketään muuta. Opin kuitenkin, että mummoni haluaa, että kutsun häntä nimellä.
Minullekin oman nimen kuuleminen on aina ollut mukava tunne. Tunne siitä, että olen olemassa. Että joku toinen on sanonut jotain vain, koska haluaa, että minä kuulen sen. Se on minulle huomion antamista ja saamista sanojen ja hetkien välissä.
Kieli vaikuttaa siihen, kuinka ymmärrämme maailman. Venäjän kielessä nimillä on suuri merkitys. Jokaisesta nimestä on eri versioita ja erilaisia hellyttelymuotoja. Joten olen lapsesta asti tiennyt, että on väliä sillä, olenko Anya, Anyuta, Anechka vai An’ka. Muutettuamme Suomeen, minusta tuli Anna, ja vaikka se onkin ihan oikea nimeni, niin se huvitti vanhempiani ihan mielettömästi. Yhtäkkiä Suomessa minusta tuli hirveän arvovaltainen.
Venäjässä oman nimeni kuuleminen ei kerro minulle pelkästään sitä, että joku haluaa huomioni. Se ilmaisee myös, mikä on toisen ihmisen suhde minuun, mitä hän tuntee minua kohtaan tai kuinka paljon minua rakastetaan juuri sillä hetkellä.
Mutta nimen sanominen suomen kielessä askarruttaa minua edelleen. Olisi kiva tietää muidenkin mielipiteitä asiasta. Tuntuuko oman nimen kuuleminen hyvältä vai ahdistavalta?